Erään lajin suomenmestarina koen, että minulla on tarve keskustella urheilusta. Kuten monet nuoret, minäkin pysyin pois ”pahuuden” tieltä osittain joukkueurheilun ansiosta – painavampi syy siihen on kuitenkin ollut kurinalaisuuteni. Olen aina urheillut muodossa taikka toisessa (toisinaan vain yöjuoksuja, mutta nekin ovat tietyssä elämänvaiheessa ihan ok). Jos joku kysyy harrastuksistani, koen edukseni mainita kuntosalin, tenniksen ja juoksun vain jo siksi, että ne ovat kulkeneet mukanani läpi elämän.
Olen kertonut läheltä piti -tilanteestani ajautua syömishäiriön kouriin artikkeleissani Pyhä hampurilainen, ja Kehopositiivisuutta on monenlaista. Reilusti laihdutettuani ei siihen kuihtumisestani huolimatta ollut urheilulla osaa eikä arpaa. Kyttäsin kaloreita. Päätettyäni lopettaa moisen hölmöilyn keksin paremman tavan voida hyvin ja pitää itseni kunnossa (välillä hieman paremmalla, toisinaan huonommalla menestyksellä). Liikkuminen ja aktivisuus tekevät mielelle ja kropalle hyvää. Kellään ei ole oikeutta arvostella toisen halua tai haluttomuutta urheilla, vaan kyseisen elämäntavan tulee olla omilla ehdoilla mukana arjessa (kukaan ei todellisuudessa näe, käytkö yksitoista kertaa viikossa salilla, vai kerran puolessa vuodessa).
Kun olin osana joukkuetta, hoidin osuuteni tunnollisesti urheilemalla yli oman mukavuusalueeni – kuten tavoitteellisessa treenaamisessa ymmärtääkseni on tarpeen, jotta kehittyy. Keski-ikäistyessään ihminen tulee mukavuudenhaluisemmaksi, jolloin itsensä ”repiminen” saattaa alkaa kuulostamaan jo ajatuksena epämiellyttävältä. Armollisuus omaa hyvinvointiaan kohtaan on tuolloin tarpeen, ja mustavalkoisen ihmisen maailmassa – jollaiseksi itseni luokittelen – täytyy noiden kahden ääripään välille löytyä sävyjä. Jo pelkästään urheilupaikalle pääsy on merkki onnistumisesta ja siitä, että ollaan tavoitteessa. Lopun aikaa treenistä voi käyttää haluamallaan tavalla, joten yksikin kuntosalilaitteella käyskentely lasketaan saavutukseksi ja itsensä ylittämiseksi.
Olen kokeillut elämässäni molempia ääripäitä, eli joko ollaan syömättä ja kuihdutaan pois, tai asutaan kuntosalilla syöden mitä haluaa. Väitän niiden sijaan kultaisen keskitien, mukavuusalueella pysymisen, sekä armollisuuden itseään kohtaan olevan avainasemassa hyvinvointiin. Asenne ratkaisee urheilussakin paljon. Jos et kuulu osaksi joukkuetta, urheilet itseäsi varten, joten tee siitä mukavaa ajankulua. Laita painoja tankoihin sellainen määrä, ettei tarvitse katsella itseään peilistä paheksuen, vaan nauttien tilanteesta. Tässä kohtaa astuu esiin ihmisten erilaisuus ja omat ehdot: Toiset saavat nautintoa nostaessaan penkistä 200 kiloa, toiset nauttivat venytellessään. Treenatessa tulisi olla mahdollisuus laittaa laput silmille, jotta ei voisi vertailla itseään muiden kanssa, mutta jo kuulokkeet auttavat.
Kun katsot kuntosalin peiliin, näet lähimpänä ihmisen, josta sinun tulee olla kiinnostunut. Älä katso muiden tekemisiä, koska et voi tietää heidän fysiikastaan, tavoitteistaan tai mukavuusalueistaan. Pidetään urheilu kivana harrastuksena ja omana huvina. En lähde jakelemaan vinkkejä siitä, kuinka pääsisit päämäärään, koska mielestäni matka kohti sitä on tärkeämpi.
Vastaa