Puhutaan niistä erilaisista syömishäiriöistä sitten myöhemmin, koska tänään on aiheena rakkain herkkuni; hampurilaiset! Muistan saaneeni ensikosketuksen McDonaldsiin 80-luvun lopulla vieraillessamme Floridassa tuttavaperheemme luona (samalla sain kosketuksen Wendy´siin, Pizza Hutiin ja punaiseen Coca Cola -tölkkiin). Siitä se sitten lähti: Rakkauteni hampurilaisia kohtaan syntyi samaan aikaan 10-vuotiaana, kuin unelmieni mieheenikin – hauska sattuma. Sekin on melko erikoista, että pidämme molemmat erityisen paljon hampurilaisista. Mutta hänhän onkin Unelmieni mies ja elämäni rakkaus.
Artikkelin tavoitteena on kuitenkin vain ja ainoastaan ylistää tuota jumalaista herkkua, joka tosin on toisinaan vähemmän jumalaista, jos sattuu syömään väärissä paikoissa. Kamalin muistoni on SmugglerRokista, jossa söimme myyntivaunun kyljessäkin Suomen parhaaksi kehutun burgerin. Aivan hirveätä sontaa suoraan sanottuna: Yhdistelmänä oli valmispihvi ja sämpylät uitettuna muutamaan desiin jotakin epämääräistä ruskeaa kastiketta, joka oli kylmän ja märän lisäksi mautonta. Parhaiden listaaminen on puolestaan mahdotonta, koska olen syönyt lukemattoman määrän erilaisia hampurilaisia elämässäni ja ne ovat tehneet minut lähes poikkeuksetta onnellisen.
Kuten minulla on tapana syödä lautaseltanikin keskinkertaiset ensin, ja jättää parhaat loppupäähän, toimin tässä samoin. Kolmesta suurimmasta (?) ketjuravintolasta Burger King on ehdottomasti huonoin, ja heidän sämpylänsä liimautuvat kitalakeeni jättäen jälkeensä perusmajoneesin munaisan maun ”savun” katkusta puhumattakaan, joka ei kuulu suosikkeihini lainkaan. Hesburger ja McDonald´s kiistelevät ykkössijasta, mutta ranskalaisten turvin ”mäkkäri” on se kirkkain tähti. Ne ranskalaiset eivät petä koskaan – toisin kuin ”Hesen”, jotka pettävät oikeastaan joka ainoa kerta ollessaan milloin maissia ja milloin muuten vaan nyrkin kokoisessa klimpissä – tai sitten niitä on viisi.
Muistan jo mopoiässä, asuessani pienen pienellä paikkakunnalla nimeltä Enpäskerrokaan, ajaneeni hampurilaisten perässä mihin tahansa lähellä sijaitsevaan hampurilaisketjupaikkaan. Ensin oli Rolls, johon oli matkaa ainoastaan viitisen kilometriä, mutta mäkkärin ja hesen auettua taittelin kepeästi 20km matkaa per suunta ihan itsekseni vain päästäkseni herkuttelemaan. Siihen aikaan ei ollut mitään äpsejä, vaan huoltoasemalla tankattiin ja käytiin maksamassa bensa kassalla (nuoremmat eivät taida tietää, kvg), ja ravintolassa katsottiin seinällä olevasta taulusta hinnat tuotteille. Toisinaan jopa kaipaan niitä aikoja (en ehkä mopoa, mutta sitä ajan autenttisuutta).
Muistellaan nyt vielä Carrols, joka oli yksi aikansa parhaimpia juttuja ja sinne mentiin 50km bussilla. Club meal oli paras, ja parempi kuin Carolina. Hesburgerilla voittamaton kunkku on yhä Minimega -hampurilainen, ja olen taivaassa satunnaisten kampanjoiden aikaan. McDonald´sissa lienee tyttömäisen makuni vuoksi ykkösiä ovat aina ja ikuisesti McFeast ja BigMac, koska miehet valitsevat aina tuplaQP:n. Burgerkingissä minulla ei ole suosikkeja, vaan turvallisin valinta on Whopper millä tahansa kombinaatiolla. En kuitenkaan juuri koskaan ota sitä, vaan sorrun halvempiin tarjousburgereihin pettyen joka kerta kitalaki kiinni sämpylän kannessa. Kieltämättä BK:n mozzarellapihvillä varustettu hampurilainen oli hyvä, mutta se oli överikalliin hintansa lisäksi taatusti maailman lyhin kampanja.
Minulle sanottiin jo 90-luvulla, että ”voi kuule, sinä kyllästyt niihin hampurilaisiin vielä, katsoppa vaan!”. Ja minähän olen katsonut – jo kohta 40 vuotta, eikä sellaista päivää ole näkynyt. Jos joku epäilee, etten vain ole syönyt riittävästi hampurilaisia niin voin kertoa, että olen syönyt parhaimmillaan kolmesti päivässä Hesellä aamupalasta aloittaen ja yöpalaan lopettaen. Jopa niinä vuosina, kun laihdutusvimmani meinasi lähteä käsistä ja laihduin alle 60-kiloiseksi. Tuolloin jätin pois majoneesit ja juuston kerroshampurilaisesta, ja vielä tänäkin päivänä se on Hesellä käydessäni yksi syntisimmistä paheistani (painoa ette halua tietää, mutta voin kertoa ettei se ole alle 60kg, vaan lähempänä virtahepoa).
Burgerissa on se etu, että se menee mihin vuorokauden aikaan hyvänsä, sisältää kaiken tarvittavan ja vähän ylimääräistäkin, ja nykyisen tarjonnan ansiosta on mahdollista turvautua vanhaan tuttuun tai kokeilla uutta. Niille samoille epäilijöille, jotka toitottavat jatkuvaa elämässä epäonnistumistani vuosi toisensa jälkeen voin kertoa, etten tule kyllästymään hampurilaisiin ikinä! En ikinä, kuulitteko? En ikinä! Minä itse tiedän omat himoni parhaiten, eikä mikään lapsuudentuttu Pirkko-Petteri viiden lapsen unelmaäiti.
Syökää niitä hampurilaisia, syömäänhän tänne on tultu!
Vastaa