Tässä maailmassa ei taida olla mitään mitä voisi pitää aivan varmana. Silti sorruin siihen itsekin 31 vuoden aikana.

En voinut sietää entistä asuinpaikkakuntaani, koska siihen liittyi ikäviä tapahtumia ja ilkeitä ihmisiä. Olin jo alakouluikäisestä alkaen muutenkin toivonut pääseväni sieltä pois, koska varhaislapsuuteni muistot suuremman kaupungin hälinästä saivat kyseisen pikku kylän tuntumaan maaseudulta, enkä siksi viihtynyt siellä. Kerroin toistuvasti kaikille ettei mikään – ei yhtikäs mikään saisi minua ikinä palaamaan sinne verestämään traumojani. Olin varma, ettei minulla tulisi ikinä olemaan syytä siihen. Nimesin yhden ainoan henkilön koko maailmankaikkeudessa, jonka vuoksi voisin asua siellä uudestaan, ja koska halusin olla varma ettei niin pääse käymään, valitsin sen mahdottoman vaihtoehdon.

Nimen heittäminen ilmaan tuntui suorastaan naurettavan helpolta koska olin takuuvarma, ettei hän missään nimessä tulisi ikinä kuulumaan elämääni. Tuo mies oli ainoa haaveeni kautta aikojen ja olin ihaillut häntä 10-vuotiaasta lähtien. Aikuisiällä olin tyytynyt seuraamaan somesta hänen upeaa elämäänsä ihanassa parisuhteessa onnea hehkuvana, vastuullisena perheenisänä. Olin todella ylpeä ja onnellinen hänen puolestaan. En osannut kaivata saati aavistaa, kuinka kohtalokasta voi olla yrittää ennustaa jotain tietämättä tulevaisuudesta mitään.

Olin salilla – kuten lähes aina jos en ollut pelikentällä jenkkifutistreeneissä tai töissä. Tuijotin puhelimeeni juuri saapunutta viestiä henkilöltä T. ”No, ei hän ainakaan se T ole”, totesin itsekseni ja jatkoin olkapäätreeniäni. Silmiini osui sana ”paska”, jolloin aavistuksen kiinnostuin kuka tuon lierihattuprofiilin takana todellisuudessa olisi. Hullaannuin huomatessani, että kyse on miehestä jonka koin olleen elämäni mieleenpainuvin ihastus. Olin aivan liian innostunut ja utelias. Sanan ”paska” siivittämänä päätin katsoa, olisiko hän vihdoin eronnut unelmiensa kumppanista (omalta treenisoittolistaltanikin noihin aikoihin löytynyt Nikke Ankaran biisi ”Koska sä eroot” alkoi saada merkitystä). ”Tuskinpa nyt sentään – eiköhän se ole jälleen yksi luokkakokouskutsu lisää”.

Lukaisin viestin läpi huomatakseni, että nyt puhuttiinkin ainoastaan ”paskasta koronavuodesta”. Laskeudun maan pinnalle pilvilinnoistani ajatellen, että ”niinpä tietysti”. Inhorealistina ja aavistuksen kyynisenä pessimistinä todellisuus ei sinänsä yllättänyt. ”No puhutaan sitten koronasta, johan siitä on reilut puoli vuotta jauhettu”, ajattelin, ja olin oikeastaan tyytyväinen jo siihen pieneenkin viestittelyyn unelmieni miehen kanssa – hänhän on onnellisesti naimisissa. Keskustelun lomaan halusin tuntemattomasta syystä markkinoida seitsemää sinkkuna viettämääni vuotta ja sen jatkumista yhä (kuulemma huokui rivien välistä aika selkeästi, olen jälkeenpäin kuullut). Jatkoin olkapäätreeniäni.

Seuraavaan lukemaani viestiin ilmaantuivat avainsanat ”…ku tuli tossa erokin…”. Tämä lausahdus tuli totaalisena yllätyksenä vaikka olin sitä koko aikuisikäni pilke silmäkulmassa odottanut (no, pikemminkin haaveillut siitä kuten lottovoitosta tai omasta helikopterista haaveillaan). Kaunistelematta tilanteen kulkua pätkääkään päätin saman tien – hetkeäkään tuhlaamatta – kuin luonnostaan ja vaistojani seuraten iskeä kiinni tähän elämäni mieheen kun siihen kerrankin aukeaa aikaikkuna jonka sisällä pitää toimia. Olen kuullut väitteitä, että olisin esittänyt aavistuksen vaikeasti tavoiteltavaa, mutta omaa hurmioitani muistellessani sitä on vaikea uskoa todeksi. Kai sitä yritti vain säilyttää arvokkuutensa edes jollain tapaa, ettei ”I want you”-mielentilani paljastu pilaten kaiken heti alkumetreillä.

Sovimme että tapaamme. En ole kuunaan hymyillyt niin leveästi tehdessäni 3 tunnin salitreeniä, ja ilmettä oli suorastaan mahdoton pyyhkiä kasvoiltani pois. Eikä siihen ollut syytäkään. Unelmani oli juuri saanut alkunsa – minun prinsessatarinani. Ja se paikkakunta jonne minun ei pitänyt ikinä enää päätyä, palasi elämääni. Hän oli nimittäin se nimeämäni henkilö.

UUSIMMAT POSTAUKSET: