Ennen kuin avaan uuden aihealueen yksinäisyyteen liittyen, haluan jakaa muistelon liittyen aikaan ennen unelmieni miestä. Palaamme yksinäisyys-aihealuetta sivuten ajassa taaksepäin vuoteen 2013 ja Laura Närhen upeaan kappaleeseen Julma Valo. Unelmieni mies ei vielä tuolloin ollut elämässäni, vaan tarina kertoo ajasta ennen tätä haavetta, jota parhaillaan elän. ”Huhtikuu päin naamaa nauraa”. Tuolloin se nauroi minulle – juuri eronneelle yksinäiselle naiselle. Suosittelen kuuntelemaan kyseisen biisin ajatuksella, koska silloin ymmärtänet artikkelin tarinaa syvällisemmin.
Muistan sen hetken, kun siihen mennessä viimeisin parisuhteeni oli lopullisesti ohi. Tuohon aikaan kuunneltiin yhä CD-levyjä (tai minä ainakin kuuntelin), ja koska olen valinnut musiikkini aina hetken fiiliksiin liittyen, musiikiksi valikoitui Laura Närhen vuonna 2010 julkaisema levy. Aika kului kevääseen ja aloin totuttautua ajatukseen, että puolen vuoden sinkkuuden kohdalla elämääni astuisi jälleen uusi korvike unelmieni miehen tilalle. Aiempi parisuhde oli tuomittu epäonnistumaan viimeisimpänä lääkärin mielestä, joka kertoi tapaavansa minua niin kauan, etten enää olisi hengenvaarassa ja silloisessa parisuhteessa. Aloin epäillä itseäni. Minäkö näitä hulluja vedän puoleeni? Vai paremminkin, ”vakka on kantensa valinnut”?
Olin kuin sattumalta huhtikuussa ihastunut kappaleeseen Julma Valo. Se puhutteli minua, koska vastaantulevat ihmiset hymyilivät onnellisina kevätauringossa, ja kaikki tuntuivat suuntaavan katseensa ihanaan kesään. Minä puolestaan mietiskelin millaiseen hulluun törmäisin tällä kertaa ja kauanko siinä jälleen riiputtaisiin ennen tutuksi tulleita tappouhkauksia ja henkistä väkivaltaa -koska muuta ei tuntunut löytyvän. Latasin Tinderin, ja sieltä niitä vasta löytyikin! Siellä olisi pitänyt pissata jonkun päälle, tai kutitella teini-ikäisen tyttäreni kanssa jotakin täysin tuntematonta pirkanmaalaista. Vaikka minut hulluksi exien toimesta olikin leimattu, niihin en lähtenyt.
Musiikista saa voimaa (ainakin salilla) ja tukea, ettei kokisi olevansa yksin tilanteessa. Saattaa olla pelkkää kuvitelmaa, mutta sanoista tulee sellainen tunne kuin joku muukin olisi ollut saman kaltaisessa tilanteessa samoin ajatuksin. Tietyt sanat kertovat monesti kuin taikaiskusta haaveistani, tai sitten elämäni onkin todellisuudessa perin tavallista ja yleistä. Tässä yhteydessä on hyvä mainita, että olen tietoisesti pyrkinyt pääsemään ”erityisyyden” kuvitelmasta eroon, koska loppujen lopuksi kaikkien meidän elämämme kulkee erilaista polkua, mikä tekee erityisyydestä sangen tavallista.
Musiikki saattaa sattumalta kertoa juuri sen hetkisistä fiiliksistä tai ainakin sanoittaa ajatuksia. Synkkämieliset sanat saattavat olla tukena – ehkäpä juuri ne ajatukset joita ei itse hahmota, tai uskalla kertoa ääneen. Kuuntelin kappaleen nyt 13 vuotta myöhemmin, samoina ajankohtina kuin tuolloin, ja huomasin voimaantuvani yhä, vaikkakin sanoitus on synkkä. ”Mut mä en tullu häviämään, tääkin kestetään, joku päivä oon onnellinen”. Niinpä. Se päivä on tänään!
Vastaa