Yksinäinen

Yksinäisyydestä yritetään puhua. Puhutaan myös ihmiselämästä ja sen arvokkuudesta. Toisinaan mietin, osallistuvatko itse yksinäiset koskaan niihin foorumeihin? Väitän jokaisen ihmisen olevan yhtä arvokas. Siltikin, kuinka sellaisen henkilön tilannetta parannetaan, joka kokee itse olevansa liian arvoton ylipäätään osallistumaan keskusteluihin yksinäisyydestä? On vaikeaa uskoa, että hän haluaisi kokeilla onneaan asettamalla itsensä suurennuslasin alle tilanteessa, jossa kokee mahdollisesti jo valmiiksi olevansa sosiaalisen kuplan ulkopuolella. Kuinka sen tunteen vahvistaminen auttaisi asiaa? Ennemminkin, yksinäinen saattaa kokea sen verran arvokkuutta, ettei mielestään ansaitse joutua kyseisiin keskustelutilanteisiin tai foorumeihin. Ymmärtäisin täysin, jos näin olisi. Oli asia niin tai näin, asiasta olisi kuitenkin syytä keskustella ainoastaan siten, että yksinäisyyttä kokeva on itse läsnä.

Kaikenlainen kiusaaminen mielestäni vain syventää yksinäisen, ja muiden välistä kuilua pahentaen tilannetta entisestään. Otan tuon yhteiskunnan inhimillisyyttä nakertavan, inhottavan epäkohdan esiin tässä yhteydessä vain puolustaakseni yksinäisiä. Haluan korostaa, että vain tasa-arvoisella ja reilulla tavalla käydyillä keskusteluilla ylläpidetään aitoja ihmiskontakteja, luodaan yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja lisätään omanarvon kokemusta.

”Tee, kuten toivoisit muidenkin tekevän sinulle” ei ehkä toimi nykyisessä yhteiskunnassamme, koska trendinä on olla vahva ja pärjätä yksin. Sehän se pointti onkin, että yksinäisyys ja yksinolo ovat eri asioita. Sellaista ihmistä, joka kokee jääneensä sosiaalisen yhteiskunnan ulkopuolelle, olisi tarkoitus tukea, eikä karaistaa olemaan vahva. Yksinäinen kamppailee oman ”vahvuutensa” kanssa jo riittävästi vertaillessaan itseään muihin, ja karaistaa itseään jatkuvasti jaksaakseen olla yksinäinen. Surullisen ihmiskohtalon uutisoinnin yhteydessä toisinaan väitetään, ettei kukaan välitä. Tuskinpa sentään niin, mutta asian eteen ei tehdä riittävästi.

Yksinäisyyden havaitseminen osuu minun empatia- ja säälihermostooni surullisen hyvin. ”Sääli on sairautta”, sanotaan. Onko se sairautta, vai sittenkin vahva tunne, joka tekee ihmisestä empaattisemman tässä kylmässä ja karussa minäminä-yhteiskunnassa? Haluaisin kaikkien kokevan olevansa arvokkaita myös sosiaalisella mittarilla. Kuulun itse siihen ihmistyyppiin, joka pillahtaa itkuun nähdessään yksinäisen vanhuksen, joka saakin apua. Tuleeko itku yllätyksestä, helpotuksesta, vai mistä moinen reaktio? Muistan vieläkin elävästi erään tilanteen, jossa iäkäs pappa oli tussahtanut lumihankeen. Olin teini-ikäinen. Katselin auton ikkunasta, kun aura-auton kuski riensi apuun ja nosti papparaisen takaisin pystyy. Itkin vuolaasti. Joka joulu itken mainokselle, jossa vanhus istuu suuren ruokapöydän päässä juttelemassa hahmolle, joka mainoksen lopussa osoittautuukin kuvitelmaksi.

Iästä riippumatta asia satuttaa. Koen samoja empatian ja säälin tunteita kiusaamistilanteissa, jolloin on tärkeää auttaa kiusattua – ei niinkään keskittyä vihaamaan kiusaajaa tai liueta paikalta silmät ummessa. Asetan itseni sosiaalisessa mielessä ”vaaraan” asettumalla samalle puolelle kiusatun kanssa, mutta siten ainakin yritän poistaa kiusatun mahdollisesti kokemaa yksinäisyyden tunnetta. Olen kiusatun puolella mielelläni muutenkin, koska haluan osoittaa kiusaajille, ettei tilanne ole heidän hallussaan eikä heidän kiusantekonsa ole oikein. Olematta kiusaamisen puolella pätkääkään myös kiusaajat saattavat kokea yksinäisyyttä, ja moni varmaan kokeekin. Pidän kiusaamista kuitenkin niin sydämettömänä ja moraalittomana, ettei minulle tulisi mieleenkään asettua kiusaajien puolelle edes tässä artikkelissa. He eivät yksinkertaisesti ansaitse aikaani.

Yksinäinen ihminen tarvitsee sosiaalista tukea (henkistä – en puhu nyt rahasta). Oli se tuki sitten ystävän läsnäoloa, ammattilaisen taitoa kuunnella, tai mitä tahansa muuta, jolla henkilön yksinäisyyden tunnetta voitaisi karistaa pois. Olisi tärkeää vahvistaa henkilön omaa kokemusta hänen arvokkuudestaan ja kuulumisestaan sosiaaliseen yhteiskuntaamme, koska hän on osa sitä. Erakoituneimmankin on kohdattava joskus toinen ihminen – se on väistämätöntä. Omasta tahdostaan yksinelävän ja yksinäisyyttä kokevan erona on mielestäni kuitenkin juuri se, että yksinäinen ei haluaisi olla yksin. En usko, että yksinäinen välttämättä haluaa ammatillista apua ja sitä, että joku kuuntelee, vaan ennemminkin tavallista kanssakäymistä ja kokemusta siitä, että hän kuuluu ympäristöön samanarvoisena ja normaalina kansalaisena. Ihan jo pelkästään siksi, että hän on sitä.

Asia ei toki ole lainkaan yksinkertainen. Viestini ja pohdintani lienee ennemminkin se, että tavallinen kohtelu ja samalla tasolla keskustelu riittää. Ei sydänystäviksi, terapeutiksi tai lahjoittajaksi tarvitse alkaa enkä usko yksinäisen sellaista kaipaavankaan. Mielestäni jokainen meistä voisi ottaa ”päivän hyväksi työksi” huomioida joku, joka kuuluu hänen oman sosiaalisen verkostonsa ulkopuolelle. Joku, joka ei olekaan se oma rakkain puoliso, maailman ihanimmat lapset, tai kultaisin ystävä, vaan joku yksinäinen – se joku, jolla ei välttämättä ole ketään.