Minua pidettiin avoimesti maailman paskimpana äitinä. Siitä puhuttiin ystäväpiirien illanistujaisissa samaan hengenvetoon kaunistellen ja halveksuen (välillä mietin olisiko jopa pelkkä suora halveksunta tuottanut vähemmän tuskaa valmiiksi kauheassa elämäntilanteessani). Jälkikäteen ajateltuna ei varmaan tule yllätyksenä kellekään jos kerron, että halusin oman itseni vuoksi vähentää niihin seurueisiin joutumista. ”Itsekeskeinen maailman paskin äiti jolla ei ole edes aikaa ystäville” tai siltä se ainakin tuntui. Niinpä – siitähän sitä luulisi olevan kysymys. Kukaan ei koskaan huomannut kysyä, kuinka minä voin. Vain asioistani oltiin kiinnostuneita – ei minusta. Täydellisten, virheettömien ihmisten maailma jota olemassaolollaan likaamassa maailman paskin äiti – alkoholisti ja huora – bilettäminen vain mielessä.
Olin totaalisen epäonnistunut (ja tiesin sen kyllä itsekin kiitos vaan). Koin, ettei minulla ollut oikeutta edes yrittää korjata tilannetta – tai siltä se ainakin tuntui – sitä ei yksinkertaisesti sallittu. Muiden elämä jatkoi kulkuaan. Minulla ei ollut oikeutta edes puhua lapseeni liittyvistä asioista ja sen näki ilmeistä. ”Siinä se selittelee eikä tunnu missään”. Eipä. Kyllä se tuntui – moni ei arvaakaan kuinka syvästi se tuntui, mutten voinut jäädä nurkkaan itkemään ja hylkäämään loppujakin rippeitä jäljelle jääneestä, rikotusta elämästäni. Olisin takuulla tarvinnut (ja jopa ansainnutkin) tukea halveksunnan sijaan. ”Tekojani” ei ymmärretty eikä koskaan edes haluttu ymmärtää. Vain harva tietää suunnitelmani ”siitä teosta” jota ei onneksi ikinä toteutunut, koska tuolloin en voisi olla kertomassa tätä tarinaa. Ainoastaan yksi ihminen, (joka on tälläkin hetkellä niitä ainoita jonka puolesta hyppäisin vaikka luodin eteen) sanoi, ettei hän hyväksy tekoani, mutta voi yrittää ymmärtää. Se riitti plussaksi kaiken sen miinuksen keskellä. Se oli todella tärkeä kommentti joka valoi minuun uskoa aina, kun synkimmät hetkeni lipuivat päälleni. Kiitos L, rakastan mieheni lisäksi myös sinua.
Synkimmistä hetkistä puheen ollen ajattelin välillä, että minulle ja lapselleni tapahtunut on vielä kamalampaa, kuin että jompikumpi olisi traagisesti kuollut. Hän oli elossa, mutten tiennyt hänen elämästään mitään. Minä olin elossa, mutta lapsi ei tiennyt elämästäni mitään – tai oikeastaan ”tiesi”, mutta isän ansiosta ainoastaan mustamaalattuja tarinoita ja suoranaisia valheita, eikä niiden lisäksi saanut tavata äitiään. Muistan miettineeni usein sitä, että lapsi on kirjaimellisesti viety minulta. Piilotettu. Niin kuin olikin. Se tuntui usein niin epätodelliselta että tunsin katsovani itseäni kauempaa sivusta. Ajan myötä tunteisiin myös turtui, koska se oli ainoa keino pysyä hengissä ja järjissään (vaikka hullu olinkin…). Isäni kertoi, että minun tilanteessani tulen tappamaan itseni viimeistään kolmekymppisenä. Näin jälkikäteen tekisi mieleni kiittää (jos yhä olisi mahdollisuus); Sen ennusteen ansiosta halusin taatusti pitää huolen, että ”mitä minä sanoin” ei käy toteen. Mutta valoiko se uskoa tulevaan? Voin kertoa että ei valanut.
Olin kolmekymppisennusteen lisäksi saanut muitakin välineitä elämässä selviytymiseen eroamisaikeistani keskustellessani. Minulle muun muassa tarjottiin kuukausittaista rahaa, jotta pysyisin perheeni kanssa. En ole miettinyt jälkikäteen, kuinka lyhyt kyseinen ajanjakso olisi ollut. Ei kukaan kysynyt. Tai no, ne jotka kysyivät eivät uskoneet. ”Eihän se mies nyt sellaista tekisi”, hämmästeltiin kun kerroin kuristusepisodista. – Niin minäkin luulin ennen kuin hankimme yhteisen lapsen. Itsemurha-aikeistani en tainnut niihin aikoihin edes mainita. Se oli ollut tarkoitus toteuttaa ilman teetä ja sympatiaa. Muutettuani toiselle paikkakunnalle, arkiasioiden käynnistyessä kovin ontuvasti, palasin vanhempieni nurkkaan käymään. Ajatuksena oli palata juurilleen ja korjata asiat kuntoon, mutta jo ensimmäisenä iltana kävimme isäni kanssa niin äänekkään keskustelun, että lähdin samana iltana takaisin uuteen ”kotiini”. Juuri samana iltana sopimamme Entertainer-kappaleen soittaminen flyygelillä täydellisesti kolmen viikon harjoittelun jälkeen jäi toteutumattomaksi vedonlyönniksi.
Vaihdoin rahan onneen. Koko omaisuus jäi S:lle (käytän ex-miehestäni kirjainta S selkeyttääkseni tekstiä). Kun mummi osti lapselle ensimmäisen kännykän, pidin eräänä tavallisena iltana vastaamaani puhelua aikamoisena joululahjana, jota en uskonut koskaan saavani. Lapseni soitti minulle 5-vuotiaana ja kysyi mitä kuuluu. Siitä alkoi pitkällinen taistelu siitä, kuka on kieltäytynyt mistäkin, ja mitä kukakin haluaa. Minä halusin nähdä lastani ja S halusi rahaa. Ja koska hän väitti oikeudessa, että olen kieltäytynyt maksamasta kuukausittain hänelle jo jättämäni omaisuuden lisäksi, hän hävisi oikeudenkäynnin. Sillä kertaa minulla oli mustaa valkoisella, että olen valmis vaikka maksamaan nähdäkseni lastani. Olin oppinut edellisestä kerrasta, kun omaisuuteni luovuttamistilanteesta ei ollut paperin paperia. Siitä lähtien hänellä oli enemmän rahaa ja minä näin lastani, joten asia oli parempaan päin. Ei ollut helppoa tutustua uudelleen omaan lapseensa, mutta siitä en halua kirjoittaa ilman aikuisen lapseni suostumusta sen enempää. Lapsen isäkin pääsi kahdestaan uuden puolisonsa kanssa maksamillani rahoilla matkalle, ja lapsi itse odotteli yksin kotona kyseisen syntymäpäiväviikonlopun ajan. Kukin tehkööt siitä omat päätelmänsä menivätkö rahat oikeaan osoitteeseen.
Koska omaisuus oli jäänyt entiseen elämään (kuten aika pitkälti kaikki muukin lukuun ottamatta pyyhettä ja villapaitaa), oli harjoiteltava rahan kanssa elämisen sijaan onnen kanssa elämistä. Hakiessani rahallista tukea yksinelämiseni alkutaipaleelle minua epäiltiin ankarasti. ”No kai sä nyt jotain rahaa siitä sait?”. ”Ethän sä ny nii hölmö oo että muka kaikki jäi sinne?”. Selitä siinä sitten, että ”olkaa ny jumalauta ilosia että oon elossa”. ”Tai älkää olko, miten vaan”. Sellaisessa elämäntilanteessa alkaa elämän kulmat olemaan jo sen verran sileäksi hioutuneita, ettei kaikki enää tunnu missään (ei sentään Levottomat-tyylisesti etteikö mikään olisi tuntunut miltään). Minua ei närästänyt edes tieto siitä, että suuri osa taakseni jättämästäni omaisuudesta oli isäni hankkimia ja antamia (olihan minut yritetty ostaa ennen lähtöäni). Lähinnä nauratti – onnesta – olinhan jättänyt isäni ostaman auton avaimet lähtiessäni keittiön pöydälle sanoin ”pidä tunkkis”. Isäni oli halunnut, että auto jää lapselleni. Ja S oli tehnyt työtä käskettyä – myi auton, ja osti itselleen halvemman auton ja veneen. Varmaan tarpeetonta edes mainita, ettei lapsen autosta ole sen koomin kuulunut.
Viiden vuoden aikakausi, jonka aikana siteemme äitinä ja lapsena katkesivat totaalisesti, päättyi lopulta niihin kuukausiin, kun ex-mieheni oli saanut viimeisenkin tahtonsa periksi ja aloin maksaa elatusmaksuja omaisuuteni luovuttamisen päälle. Saimme sovittua lastenvalvojan kautta tapaamisen, vaikka vaikealta se tuntui. Lastenvalvoja ehdotti valvottua tapaamista (kuten vankiloissa) ja minua skannattiin päästä varpaisiin. He kyseenalaistivat kahdenkeskisen tapaamisen mahdollisuuden lapseni kanssa – olinhan ex-mieheni kertoman mukaan sekä alkoholisti että hullu. Kerroin kuitenkin olevani täysin tavallinen – kylläkin lapsensa menettänyt – työssä käyvä aikuinen lähes kolmekymppinen nainen. Tapaaminen sovittiin lopulta siten, että lapsen isä on läsnä – varmaan jotta paha äiti ei tekisi mitään pahaa lapselleen kun vihdoin pääsee näkemään häntä.
Olimme sopineet tapaamisen klo 12 kotiin, josta olin viisi vuotta aiemmin päässyt pakenemaan. Kotona ei ollut ketään ja auto oli poissa pihasta. Soitin isälle, joka kertoi olevansa pelaamassa jalkapalloa. Lapsi oli kuulemma tädillä hoidossa. Toistin, että olimme sopineet tapaamisen kyseiseen hetkeen, mutta isä ei osannut sanoa siihen mitään. Kerroin odottavani pihassa hänen kotiovellaan vaikka vuoden, jotta saan vihdoin nähdä lapseni. Soittelin pitkin päivää isälle ja päivitin tilannetta, joka ei tuntunut muuttuvan tunti tunnilta miksikään. Klo 18 isä soitti olevansa matkalla kotiin ja että myöhäisen ajankohdan vuoksi tapaamista olisi hänen mielestään syytä siirtää. Kieltäydyin muuttamasta ajankohtaa enää kertaakaan ja kaarsin heidän kotipihaan, minkä jälkeen isä ei enää voinut paeta tilannetta. Jälkikäteen hän vielä selitteli, ettei uskonut minun kuitenkaan tulevan. Ainoa asia, jonka tästä kaikesta voi päätellä on, että isä yritti tehdä vielä viime hetkellä kaikkensa, jotta emme tapaisi lapseni kanssa. HAHHAH isälle! Hyvä yritys, mutta sillä kertaa SINÄ epäonnistuit!
Vastaa