Olen ollut kerran äiti, kolmesti naimisissa, ja kaksi kertaa äitipuolen roolissa. Epäonnistunut äitiys ja kaksi aiempaa yrityskertaa avioliitossa ovat jättäneet jälkensä tämän hetkiseen arkeen äitipuolena ja isoäitinä. Olen aina pyrkinyt tekemään asiat oikein – perfektionistille ominaisen virheettömästi. On vaikea hyväksyä sitä totuutta, ettei ole täydellinen eikä voikaan olla. Haastavaa elämän polulla on myös se, että useimmiten virheet jättävät jälkensä melko karullakin tavalla. Toisinaan sanan ”inhimillisyys” yleisesti hyväksyttyä totuutta on vaikea hahmottaa. Se tuntuu vaihtelevan eri asiayhteyksissä epäloogisella tavalla.
Äitipuolena elämisessä on varjopuolensa ja omat vaikeutensa. Hyvätkin puolet löytyvät, vaikka ne tuntuvat usein hukkuvan riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteen alle. Omalta kohdaltani olen kiitollinen siitä, että sain vihdoin ”perheen”, ja olen vilpittömän kiitollinen siitä. Helppoa se ei silti ole. Kiitollisuus ei aina riitä siivittämään itseä äitipuolen arjen läpi (jossa kuitenkin tulee esiintyä perheenäitinä), vaan samoin kuin oikeillakin vanhemmilla, jaksaminen on toisinaan kortilla. Myös äitipuolella on tunteet ja rajalliset voimavarat (ainakin minulla on) ja väittäisin, että niitä on vielä haastavampi säädellä pintapuolisesti tuttujen kanssa – kuten esimerkiksi kotona puolison neljä päivää kuukaudesta kyläilevien lasten kanssa.
Mielestäni äitipuoleudesta puhutaan liian vähän. Onko se niin tabu puheenaihe tai liian herkkä keskusteluilmapiiri? Pelätäänkö siinä jälleen lasten oikeuksien puolesta? Onko äitipuoli ydinperheen oikeuksien ulkopuolella? En välttämättä ole ainoa, joka tuntee olevansa aika yksin tässä ydinperheellisten maailmassa äitipuolena (tai mahdollisesti isäpuolena). Käyn keskustelua blogin julkaisussa aiheesta itsekseni. Mietin miltei jokaisen kirjoittamani lauseen kohdalla, millainen paskamyrsky siitä lukijoiden keskuudessa saattaisi seurata. Otan kaikesta huolimatta sen riskin.
Löysin yhden facebook-ryhmän äitipuolena elämiseen liittyen, ja senkin kutsupyyntö odottaa yhä kirjoitushetkellä hyväksyntää. Reilut parikymmentä jäsentä kyseisessä ryhmässä kuulosti vähäiseltä – silti yritin olla olematta asian kanssa yksin ja laitoin kutsupyynnön. Monella uusioperheellä on uudet yhteiset lapset, tai sitten molemmilla on myös valmiiksi omia joille olla oikea vanhempi, jota kutsutaan muulla kuin etunimellä. Entä he joilla ei ole, ja yrittävät kiinnittyä valmiiseen ”pakettiin” (tästä sanasta ”paketti” on alkanut muodostua bursan kaltainen inhokkisanani)? Mikäs paketin ulkopuolinen se tulokas sitten on?
Eihän rakkaus ja rakastuminen katso kuin sitä ihmistä johon rakastuu, väittäisin. Olisi mielestäni vähintäänkin kyseenalaista kertoa rakastuneensa vastakkaisen sukupuolen lapseen tai lapsiin, jota kautta uusioperhe muodostuisi (lähinnä valaistakseni näkökantaani). Sanotaan että rakkaus on sokea – kuljetaan vaaleanpunaiset lasit päässä ja nähdään vain se toinen. Kaikki muut – rakkauden pimentämässä todellisuudessa – ovat aika pitkälti ja pitkään ulkopuolisia, halusi tai ei. Eivätkä hekään ota uutta ihmistä reviirillensä helposti jos ollenkaan, ja se on ihan ymmärrettävää. Se on kaikille pakkotilanne, jossa tarvitsee kahden toisiinsa rakastuneen ihmisen vuoksi hyväksyä elämäänsä ja arkeensa myös muita ihmisiä, joiden kanssa aletaan viettämään yhteistä aikaa, halusi tai ei.
Vastaa