Olen murrosvaiheessa: Laihduttaako vaiko eikö?
Viiden kympin lähestyessä, ja joka vuosi aina enenevässä määrin painoa kerryttäessä tulee väkisinkin mieleen huoli, kauanko unelmieni mies jaksaa paisumistani katsoa. Ei ole kohteliasta jättää itsestään huolehtimista väliin, kun on mennyt onnellisesti naimisiin. Se ei ole reilua itseään eikä kumppaniaan kohtaan, mutta näemmä mahdollista. Ruoka on hyvää – myönnetään. Laihduttaminen on takapuolesta, ja tavoitteen saavutettuani mietin joka kerta, että läskinäkin oli ihan kivaa.
Meinasin parin kympin korvilla joutua pahasti syömishäiriön kouriin, mutta muutamat sopivalla hetkellä lausutut ”kohteliaisuudet” saivat minut pysäyttämään moisen hölmöilyn. Kiitos kadulla kuulemastani huudahduksesta ”ihan kaunis, mutta aika lattana perse”, sekä bileissä saamastani huomautuksesta, että olen liian laiha. Kylkiluut paistoivat kuulemma ikävästi läpi jopa selän puolelta. Laihuus lepyttää (omalla kauniilla tavallaan) mieltä, mutta jo nuorena tuntui paremmalta saada palautetta rohkeudesta pukeutua miten haluaa. Käytin omasta, ajoittain hyvinkin pulleasta koostani huolimatta s-kokoista narutoppia kuten muutkin sen ikäiset ja lähinnä ihmettelin, miksi joku ei uskaltaisi pukeutua kuten tahtoo.
Kehopositiivisuudesta kukkaruukkuun, olen dilemman edessä. Tässä iässä ylipaino on lähinnä terveydellinen haitta, joka häiritsee arjen liikkumista ja olemista. Tuntuu turhalta ostaa uusia vaatteita, koska ei koe itseään ”edustavaksi” (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan). Tuntuu turhalta myös laihduttaa, koska ajattelen väistämättä edessä hailakasti siintäviä syöpähoitoja, joiden jälkeen olen varmuudella laiha – halusin tai en. Sama koskee Sinead O’Connorin tyylistä kaljua, josta olen haaveillut lähes koko aikuisikäni. Muutun laihaksi ja kaljuksi joka tapauksessa, joten niiden tavoitteluun ei kannata haaskata energiaa, vaan nauttia syömisen iloista ja tukan harjaamisesta niin kauan, kuin se on mahdollista.
Painonpudotus on omasta luonteenlujuudesta ja mukavuudenhalusta kiinni. Yksinkertaisesti tulisi syödä hieman vähemmän, kuin kuluttaa päivän aikana. Asiahan on puhdasta matematiikkaa, mutta käytännön keinona toimii syödä vain esimerkiksi puolet siitä mitä on aiemmin syönyt. En jaksa keskittyä valitsemaan ainoastaan terveellisiä vaihtoehtoja, vaan ennemminkin keskityn siihen, että kahden hampurilaisen sijaan syön vain yhden, ja siten saan haluamani nautinnon. Olen laihduttanut reilustikin sillä taktiikalla, kymmeniä kiloja. Vaikka kyseessä olisi suklaa, sen syöminen ei lihota jos syö kaksi palaa kokonaisen tai puolikkaan levyn sijaan. Koko elämää ei kannata rakentaa dieetin ympärille vaan nauttia herkuista, joita meitä varten on luotu. Ylipainon kanssa taistelussa mukavuudenhalu kärsii, joten annoskokoja pienentämällä saa ainakin vähemmän morkkista aikaiseksi. Eikä maailma romahda, vaikkei olisi mallin mitoissa. Juuri kukaan ikäisemme ei todellisuudessa edes kiinnitä kokoon toisissa huomiota (tai sitten vain toivon näin).
Säästetään itseämme! Kuolinvuoteella laihana ja kaljuna vain harmittaa, jos ei ole nauttinut riittävästi hyvästä ruuasta (ja hiuspehkostaan). Me isokokoiset olemme hauskoja ja leppoisia, ja nautimme elämästä yhtä täysillä, kuin kuka tahansa.
Lopuksi, vaikka oman painonhallintansa ottaisikin ”kevytkenkäisesti”, on mahdollisuus asettaa tavoitteita. Aina on mahdollisuus syödä vain puolet entisestä, tai vähentää roskaruuan syömistä esimerkiksi siten, että vähentää herkuttelukertoja puoleen. Ruoka maistuu aidosti paljon paremmalta, kun antaa nälän tunteenkin tulla joskus. Sanotaan, että kyseessä on riippuvuus, jos se hallitsee normaalia elämää. Syömisen suhteen pätee sama. Mielestäni haitallisinta on tehdä syömisestä jokin luvaton ”mörkö”, joka määrittelee tekemisiä. Oli sitten lihava tai laiha, on mielestäni tärkeintä voida hyvin omassa kehossaan ja säädellä sen, sekä mahdollisuuksiensa mukaan syömisiään ja liikkumisiaan. Koko ei määritä ketään ihmisenä, joten asiasta on turha tehdä ainakaan tahtomattaan liian suurta elämän määränpäätä. Kaikkihan me sen oikean määränpään tiedämme.
Vastaa