Kyllä. Olen matkustanut. Tähän mennessä olen ehtinyt käymään kuitenkin ainoastaan noin 30 eri maassa ja kaikissa muissa maanosissa paitsi Australiassa/Oseaniassa, Etelä-Amerikassa ja Antarktiksella (eli paljon on vielä nähtävää). Kun astuin ensi kertaa Thaimaan maaperälle olin vakuuttunut siitä, ettei mikään tulisi koskaan ylittämään tuota paikkaa. Olin jälleen väärässä. Malediivit – aivan ultimaattisen huikea ja häkeltävillä maisemilla varustettu alue. Jo pelkästään lento vesitasolla atollien ylitse oli ikimuistoinen (luonnollisesti unohdin painaa kamerasta kuvaa-nappia, joten ”se ultimaattinen video” jäi haaveeksi – kiitos Murphy jälleen kerran).
Tähän kuuluisi kuva
Jo lähtö Helsinki-Vantaalta oli sattumalta onnekas, koska minut upgreidattiin bisnesluokkaan juuri ennen tuubia. Virkailija katsoi minua päästä varpaisiin ja totesi ”ohhoh”. Teki mieli kysyä, ettenkö sopinut upgreidauksen tyypilliseen profiiliin. Hennesin hopeinen kesälippis ja varvasvälisandaalit eivät ilmeisesti vakuuttaneet lipuntarkastajaa. Ylimielisyys nousi hetkeksi hattuuni ja olisi tehnyt mieli kysyä, että jos minulla on varaa 4200 euron hintaiseen viiden päivän päivän reissuun, lienee sitten bisnekseenkin. Astuin koneeseen ja pidin suuni tukossa. Bisneksessä tehtiin kyllä hyvin selväksi, että luokasta maksaneet asiakkaat palvellaan ensin, ja minä saan mitä saan. Ymmärsin hyvin, enkä ollut muuta vaatinutkaan. Koko tilanne lähinnä huvitti. Olinhan matkalla uuteen, upealta kuulostavaan paikkaan!
Välilaskun ja pitkän lennon päätteeksi laskeuduttiin Malélle, Malediivien pääsaarelle. Kenttä oli pieni (ja oikeastaan itse saarikin), eikä tuottanut vaikeuksia hypätä ainoaan näkyvillä olevaan kulkuneuvoon – lentokenttäbussiin. Kuljetus päättyi suoraan lounge-rakennuksen edustalle, ja hetken pälyiltyäni missä ollaan, marssin sisälle. Rouva tiskillä kysyi, mihin olen matkalla. Tarkistin lappusistani, että saari nimeltään Veligandu olisi kohteena. ”Voit mennä loungeen odottamaan, seuraava kuljetus tulee joidenkin tuntien päästä”. Nappasin kolajuoman, teen, kahvin, ja varmaan paljon muutakin ahneuksissani terassin puolelle ja kävin istumaan. Rentous suorastaan virtasi lävitseni jo nyt, vaikkei minulla ollut käryäkään, mihin olin ylipäätään menossa (tai milloin ja mikä kuljetus saapuu). Heikkouksiani on välttävät taidot perehtyä tulevaan matkakohteeseen. Useimmiten muistan maan, johon olen laskeutumassa.
Vesitaso oli upea ja itkin jo nousussa. Huomasin kyynelien lävitse, että niillekin härpäkkeille on vedessä kiitorata. Kun nousimme atollien päälle, näky oli huikea – sanoinkuvaamattoman upea. Se oli kuin hyvin paistettu sininen pannukakku ruskeine läiskineen. En unohda sitä ikinä. Kuvat olivat aivan liian upeita laitettavaksi sosiaaliseen mediaan, joten en tehnyt sitä. En halunnut pilata sitä upeaa näkymää keneltäkään linkittämällä päivitykseeni valokuvia, jotka eivät missään nimessä anna oikeutta aidolle näkymälle. OneDrive piti huolen siitä, ettei kuvia katsella perhesessioillakaan*. Laskeutuminen oli yhtä upea, ja minun piti kirjaimellisesti hieraista silmiäni uskoakseni näkymän todeksi. Vastaanottohenkilökunta oli vastassa bongorumpuineen ja kaulakoristeineen. Vesi liplatti, meille laulettiin ja taputettiin. Itkin taas.
Itse saari oli suorastaan luvattoman pieni, ja sinne mahtui ainoastaan yksi hotelli. Minulta kysyttiin, haluaisinko veden päällä olevan bungalowini auringonnousun, vai -laskun puolelle, ja vastasin ”-laskun”. Yksi yö piti odottaa aamunsarastepuolella, mutta kuplivan, viileän 0,75l Möetin seurassa sitä on vaikea väittää kitumiseksi. Tuhrin aurinkoöljyilläni ensimmäisen (oman) porealtaan ja tuijotin merta. Jacuzzista nimittäin sattui olemaan näkymä silminkantamattomalle merelle. Baarikaappi oli täynnä ilmaisia juomia – puna-, valko- ja roséviiniä, oluita ja limuja. Siirryttyäni seuraavana päivänä auringonlaskun puolelle, ja nähtyäni illan pimenevän, olisin sittenkin halunnut nousun puolelle takaisin mutten enää kehdannut vaihtaa.
Päivät kuluivat ylitsepursuavien buffet-pöytien ja meren äärellä. Infinity-uima-allaskin löytyi, ja kävin sen äärellä lukemassa kirjaa. Huonepalvelija kysyi mistä maasta olen, ja sen kerrottuani hän totesi minun olevan saaren ainoa sinkku. Saari oli suorastaan tunnettu kutemiskulttuuristaan, ja tunsin oksennuksen nousevan kurkkuuni. Olin jo vuosien ajan tottunut sinkkuelämääni, ja nyt löysin itseni yksin 60 pariskunnan seasta! Tilanteeseen oli löydettävä lievennys, joten keksin tavan käsitellä asiaa: Lupasin lähetellä ystävilleni Suomeen kutukuvia rakastavaisista. Saarelta löytyi eri tyyppisiä koteloita ja kutusohvia, joihin aina silloin tällöin livahti pariskuntia. Olisin voinut ottaa itsestäni Veligandun piikkiin ”hääkuvan”, mutta jätin sen väliin. Näin jälkikäteen ajateltuna tulemme todellakin menemään unelmieni miehen kanssa Malediiveille kuhertelemaan – vaikka se vaatisi vararikkoa – ja otamme kuvan sitten.
Hääkuvan skippaamisen sijaan all-inclusive-matkaani kuului muuta kivaa. Delfiiniretki auringonlaskussa oli upea, enkä osaa sanoa paljonko noita ihania vedeneläviä oli. Ne vaikuttivat kuitenkin todella onnellisilta, ja ne tekivät temppuja venehenkilökunnan vihellyksistä. Auringonlasku oli poikkeuksellisen upea (siitä mainittiin oikein erikseen). Se olisi saattanut ollakin upea, jos olisin muistanut ottaa galaksit räjähtää -aurinkolasini pois nenältä siksi aikaa. Lähinnä ihmettelin, mikä siinä muka niin upeaa on (joskus siihen hetkeen ei vain tajua tarttua).
Saareen tottui nopeasti, ja koska siellä ei tarvinnut kenkiä edes ravintolan hiekkalattialla, tuli läpykkäitä käytettyä ainoastaan kuumien alustojen ylityksen ajan. Muun aikaa kengät olivat kenkäparkissa laiturin alkupäässä. Saaren viikottaisen hyönteismyrkytysajankohdan tienoilla eksyin sattumalta 10 metriä saaren sisäpuolelle, ja sieltä löytyi krikettikenttä. Peli oli juuri meneillään, ja istuin kolatölkkini kanssa penkille kyselemään tyhmiä. Palloa lyötiin, minkä jälkeen joku henkilökunnan toisesta joukkueesta juoksi metsän puolelle ottamaan koppia. Pääsin ideaan nopeasti kiinni: Pallo on tarkoitus napata kun se lyödään – tyyliin mihin vaan. Padeli on aika pientä siihen verrattuna. Oli hauska seurata, kuinka työntekijät nauttivat vapaa-ajastaan tuolla korostetun pienellä saarella. Itse olisin ehkä alkanut kaipaamaan pleikkaria tai mäkkäriä työn vastapainoksi.
Yksin matkaamisessa on puolensa, ja tuolloin saattaa ajautua mitä ihmeellisimpiin arkisiin hetkiin luksuksen keskellä, kuten edellä kertomani kriketti. Kääntöpuoli Veligandulla oli se, että mereen ei ollut yksin mitään asiaa, koska virtaukset vievät helposti mukanaan. Varsinkin atollien välistä päätyy varmuudella jonnekin kauas virtauksen mukana, joten tyydyin pysyttelemään pinnalla erilaisten lautojen ja kanoottien avulla. Valkoinen rausku vitivalkoisessa hiekassa jäi parhaiten mieleen – muun ajan katselin merelle ja laskeskelin, mistä hetken päästä löytyisin. Snorkkelilainaamossa oli onneksi lisää mukavaa henkilökuntaa, joten sain vihdoin kietaista räpylät jalkaan ja snorkkelit päähän. Suora satojen metrien pudotus atollin/saaren reunalta on samaan aikaan kauhistuttava ja kiehtova näkymä, joten sinne täytyy päästä uudestaan vähemmän järkyttyneessä tilassa (tarkennetaan niitä snorkkeleita nyt vielä sen verran, että sain kietaista omat vuotavat snorkkelit päähän).
Vedenalaisesta näkymästä sen verran, että syvälle mereen laskeutuva seinämä oli täynnänsä jos jonkinnäköistä oliota. Jos oikein ymmärsin, näin suuren (oikeasti, todella suuren) mustekalan, itseni kokoisen monnin, sekä kaikenlaisilla torvilla varustettuja kaloja. Laiturilta, kuivalla maalla näkyi sen sijaan joka ilta erilaisia upeita haita ja ne kiehtoivat suuresti. Haita oli todella haastava saada kuvaan, mutta kerran onnistuin villani terassilla videokuvaamaan parinkin hain seikkailun mökkini alla. Täytyy huomauttaa tähän väliin, että saman virheen voi todella tehdä uudestaan; nauhoitus ei ollut päällä. Tiesin, että video olisi ollut todella ikimuistoinen – ja tavallaan on sitä nytkin, kiitos taltiointikykyjeni.
Tähän kuuluisi todennäköisesti se upea haivideo
Malediivit oli upea, ja kerta toisensa jälkeen selaan seuraavaa saarta tai atollia, johon haluan unelmieni miehen kanssa matkustaa. Se päivä tulee vielä, ja sitten meistä saa lähetellä kuherteluvideoita pitkin maailmaa. On vaikea pukea sanoiksi, kuinka seesteinen ja täydellinen ilmapiiri Veligandulla vallitsi – se oli kuin sukellus pumpuliin. Rannalla istuskellessa, hyvä ilmainen drinkki kourassa, katsellessa rauhalliselle mutta petolliselle merelle tuntui, kuin olisi katsellut itseään jostakin vierestä nauttimassa. Näin suuren simpukankuoren, ja sitä kuljetti suuri rapu kylki edellä (sain siitäkin kuvan, mutta ei väännetä puukkoa haavassa enää enempää). Kuulokkeisiin ”Tsunami” soimaan, hymy huulille, ja jalat suoriksi aurinkotuolilla. Vajaa viikko riitti siihen tunteeseen, että on käynyt oikeassa paratiisissa.
*Niin juuri, kuvia ei ole. Sen lisäksi, että unohdin upeimmissa videoissa painaa kuvaa-nappulaa, en raaskinut maksaa OneDrivesta 2,99 euroa, joten sinne lataamani kuvat eivät mahtuneet laatikkoon.
Vastaa