Henkilökohtaiset helvettini

Sain verikokeiden vuosittaiset tulokset. Olin ”roikkunut löysässä hirressä” kaksi päivää odottaen, olisiko arvojeni aiemman nousujohteisuuden perusteella laskemani seitsemän elinvuoden sijaan sittenkin vähemmän jäljellä. Kaikki riippuisi tuloksista, ja niiden odottaminen tuntui pitkältä – kuten aina. Olin alkanut kevään mittaan ärsyyntymään toisten eläkehaaveista. Eivät unelmat eläkkeestä edelleenkään ole realistisia, mutta toivon mahdollisimman monta vuotta ilman verensiirtoja ja lopullista kuolemaa. Koksilapion varteen tarttuminenkaan ei pelota niin paljon kuin ajatus itse kuolemasta ja siitä, mitä sen jälkeen on, vai onko mitään. Sitäkin enemmän harmittaa jo etukäteen ajatus siitä, että aika unelmieni miehen kanssa mahdollisesti loppuu. Vielä eilen – ja vuoden takaisten huonojen arvojen tuloksena…

MIKSI IHMINEN SANOO, ETTÄ ELÄMÄ MENEE ALAMÄKEÄ, KUN MENEE HUONOSTI? Vannoutuneena pyöräilyn vihaajana ainoat miellyttävät osuudet ovat nimenomaan alamäet. Eikö elämänkin voisi luonnehtia menevän alamäkeen silloin, kun tuntuu kevyeltä ja helpolta? Ylämäkeen menemistä voisi luonnehtia taisteluksi, ja mäen päälle kivutaan tuskaisena vain päästäkseen alamäkeen. Ei kai kukaan aidosti kärsi alamäessä? Tai ole helpottunut päästessään ”vihdoin” ylämäkeen? Asia pitäisi tarkistaa Ranskan ympäriajosta. Elämän vuoristoradassa ei juurikaan ole pitkiä suoria, vaikka haluaisikin. ”Vastatuuleen” kulkeminen on ymmärrettävää, ja kuvastaa mielestäni hyvin tilannetta. Alamäki-kuvauksen kohdalla aivoni puolestaan niksahtavat, ja sama pähkinä jää nakerrettavakseni kerta toisensa jälkeen. Sanontaa pitäisi ehdottomasti muuttaa. Kun joku kertoo, että…

Joskus arjen pelastava asia saattaa olla hyvinkin pieni, kun sen ensin oivaltaa. Korvatulpat – kaikkeen; nukkuessa, junassa, kuntosalin suihkutiloissa, perheen kesken olohuoneessa. Kun huomasin ärsyyntyväni eläkeläisten aamutreffeistä, joista kantautui aivan jäätävä meteli työpisteelleni asti, oli asialle tehtävä jotain. Elämänlaatuni kärsi aidosti ja stressaannuin luonnottoman paljon. Aloin pohtia, mistä on kyse. Tajusin ärsyyntyväni kaikesta melusta, tai pikemminkin kaikki tuntui olevan melua. Muistin aiemmassa asunnossani päivittäin kuulemani hissin suhinan ja patterin naksumisen, jotka meinasivat viedä järjen. Jos omaa ääniyliherkkyyttäni pitäisi kuvailla jotenkin järkevästi – tai ainakin selitellen – jokainen naksaus ja älähdys lamauttaa keskittymiskykyni nolliin. En yksinkertaisesti kykene suoriutumaan mistään melun keskellä.…