Nykytrendin mukaisesti lapset saavat jo ala-asteella uuden iPhone galaksit räjähtää kännykän kasvojentunnistuksella, ja 12-vuotiaana sähköskuutin joka kulkee kuutta kymppiä. Siihen riittää ulina ja pahantuulisuus, sekä perään yksi tirautettu kirpeä krokotiilin kyynel. Ennen vanhaan vaateiden periksi saaminen kinuamalla ei ollut likimainkaan yhtä helppoa, ja valtaosa mä haluun -tavaroista jäi kauppaan. Olenkin avoimesti myöntänyt saaneeni traumat siitä, miksi juuri minun piti saada tiukat vanhemmat, ja miksei koskaan saanut mitään. Olisin halunnut itsekin olla hankala ja erityinen, ja oikeuttaa lapsuuteeni kaiken mahdollisen niillä perustein.
Monesti ”ehkäistään” koulukiusatuksi tulemista antamalla periksi ja ostamalla mitä tahansa lapsi haluaa – tai mikä vielä huvittavampaa, ”tarvitsee”. (Kaikkihan meistä tarvitsee kalliin Louis Vuittonin vyön ja Air Jordanit). Todellisuudessa siinä päästetään itsensä vain helpommalla, minkä lisäksi oma selkärangattomuus näyttäytyy hyvänä vanhemmuutena. Kiusaamista on ollut olemassa jo viime vuosituhannella, mutta tuolloin vastakkain asettuivat kivipestyt kuminauhavyötäröiset farkut, tarralenkkarit ja Adidaksen nappiverskat (auta armias jos lenkkareissa ei ollut tarroja tai verkkarit olivat vain Anttilan kopio aidoista).
Köyhyys on tuskin helpottanut 90-luvun lama-ajoista, mutta nykyään vähävaraisina ollaan vielä aseettomampia kuin ennen. Saattaahan se olla, että ensimmäiset rahdit ulkomailta rantautuivat Suomen markkinoille vasta vuosituhannen vaihteessa, eikä sitä ennen ollut muita kuin Anttila ja Adidas. Tänä päivänä kuitenkin käydään hieman kermaperseistä keskustelua lasten perustarpeista, vaikka tutkimustenkin mukaan vikoja on alkanut löytyä aivan muualta kuin vaatetuksesta. Lisäksi kyseiset kalliit älyluurit joita on kovalla rahalla hankittu, ovatkin aiheuttamassa yhteiskunnallisesti merkittäviä ongelmia oppimiseen, ja sitä kautta Suomen talouskasvuun. Tienaamisesta mitään ymmärtämättömät pikkupiltit mittaavat toistensa varallisuutta päästä varpaisiin, vaikka pitäisi opetella ensin laskemaan.
Pitkän johdatuksen myötä pääsen valittamaan omista lapsuuden lelupuutteistani. Halusin Barbeja, edes yhden. Minulle ja siskolleni ostettiin Cindyt, jotka olivat rumia ja pulleita, joten leikkasimme niiltä tukat. Sitten emme saaneet enää Cindyjäkään. Olen vaihtanut Rocket Leaguessa maalibiisikseni Aquan Barbie Girlin vain, koska en voi hyväksyä sitä, että jouduin menemään muille kavereilleni leikkimään Barbeilla. Rakas aviomieheni on tukenut minua ostamalla minulle Barbie joulukalenterin, jotta voin vaihdella elämäni ainoalle nukelle vaatteita sesongin mukaan. Pääsen takaisin lapsuuteeni. Se tuo minulle iloa, jonka olisin halunnut jo lapsena kokea. Joku viisas sanoisi, että ”parempi myöhään kuin ei milloinkaan”.
Toinen kipeä kohtani on My Little Ponyt, ja noihin ihaniin värikkäisiin hevoslapsiin liittyykin vielä synkemmät muistikuvat. Sain lapsuudessani jonkin aivan kamalan hevosta muistuttavan ilmestyksen korvaamaan värikäshäntäiset ja -harjaiset My Little Ponyt, joiden pakaroihin oli maalattu värimaailmaan sopivat kauniit kuvat. En edes muista, mitä kyseiselle saamalleni muovielukalle tapahtui – se lienee ollut ensimmäinen ”pimeä” hetkeni elämässä. Lisäksi olin valinnut ystäviini ainoastaan yhden etäisen kaverin, jolta löytyi kunnon ponivalikoima, joten My Little Ponyilla leikkiminenkin on jäänyt minimiin. Saattaa olla, etten ole halunnut ikinä ratsastaa hevosella siitä syystä, etten tunnu kuuluvan hevospiireihin. Uhkapelurin maineeni vuoksi keskitynkin Totoon ja ravihevosiin, jotta en joutuisi katsomaan hevoslapsia silmästä silmään. Aikuiset eivät leiki poneilla.
(Taisin saada taas yhden syyn lisää miksi kuulen toteaman ”hullu” niin usein.)
Vastaa