”Ai et oo ees ikkunoita pessy?!”, kuului alakerrasta siinä klo 16 aikaan, kun mies tuli töistä. Keräsin parhaillaan keittiön roskiksesta leluja, jotka 1,5-vuotias lapseni oli sinne roskina laittanut. Lapsiperhe-elämä oli arkea, mutta siinä alkoi olla sietämättömiä piirteitä. Olin toisinaan käynyt 10km päässä sijaitsevan, aavistuksen suuremman kylän keskustassa ruokakaupassa päästäkseni ihmisten ilmoille, mutta siitäkin tuli sanomista, koska lähikauppaan pääsisi kyllä vaunujen kanssa kävellen. ”Ei tarvi aina sinne kauas lähtee luuhaamaan ku lähempääki löytyy”. Niinpä. No, aika pian hän yllättäen myi oman autonsa, ja otti työmatkoille isäni ostaman kalliimman version – minun autoni käyttöönsä. ”Loppuu se luuhaaminen!”.
Ja loppuihan se. Lisähyösteeksi tarvittiin enää säännöllisen epäsäännölliset kilarit eteisessä, jossa minulla pyyhittiin peilikaapit ja seinät minun lennellessä niihin kuin räsynukke – väsyneenä – oikeastaan melkein kaikkeen. Sen ainokaisen kuristamisepisodin aikana oikeastaan enää toivoin, että hän saattaa homman loppuun asti ja koko se maallinen paska saa totaalisen loppunsa. Niin ei kuitenkaan käynyt ja jäin yhä kitumaan miettien mitä seuraavaksi tapahtuu, ja voisiko niihin itse vaikuttaa jotenkin. Miellyttäminen ei toiminut – paskaa satoi yhä enemmän kun huomattiin että sietokyky kasvaa.
Aloin pohtia, mikä olisi sopivin aika tappaa itsensä, jotta lapsi josta olin täysin yksin vastuussa päiväsaikaan (ja rehellisesti sanottuna mihin tahansa aikaan), kärsisi mahdollisimman vähän ja saisi aikuisen sitten seurakseen riittävän nopeasti. Sitten piti pohtia tietysti keino. Kävin välillä ulkona potkimassa rakentamamme omakotitalon kivijalkaa ja itkemässä, jotta lapsi ei näkisi ja ihmettelisi, mikä äitiä vaivaa. Riittävän miellyttävää keinoa tappaa itsensä ei tullut mieleen, joten pohdin kuinka pönkkäisin rappusaukon ja muut vaarat, ettei lapsi sitten mene niihin sillä välin kun olen poissa eikä muita aikuisia ole vielä saapunut paikalle. Niin joo se kellonaika…hmmm…
Levottomat-elokuva alkoi tulla tutuksi ja miellyttäväksi pakokeinoksi arjesta, ja siihen liittyvä paikkakunta alkoi kiinnostaa yhä enemmän. Ehdotin miehellenikin muuttoa kyseiseen kaupunkiin, johon hän totesi, että ”sinä voit mennä mihin tahansa, mutta lapsi jää tänne”. ”Niin varmaan”, ajattelin mielessäni ja kysyin ”onko noin?”. Vastaus oli ”kyllä”. Aloin pohtia kannattiko minun tappaa itseäni, jos kerran voin vain lähteä menemään ja elämäni jatkuisi sittenkin. Myöhemmin paljon mielipiteitä jakanut päätökseni oli itsemurhan sijaan alkaa valmistella lähtöä sinne ”jonnekin”. Olin käynyt eräänä aamuyönä väsyneen keskustelun tuntemattoman kanssa, ja sen seurauksena minulla oli parin viikon pakopaikka arjesta plakkarissa. Pakkasin lapseni tavarat auton takakonttiin.
Äitini ilmoitti, että hän voi ottaa lapsen siksi aikaa kun olen pakopaikassa, ettei lapsen tarvitse joutua kyseiseen pyörteeseen, ja suostuin. Olin niin väsynyt kaikkeen, etten usko ajatelleeni järkevästi kovinkaan monen asian suhteen. Jälkikäteen ajateltuna silloinen luotto lapsen isään taisi olla muillakin hiukan sataa prosenttia pienempi, koska läheisilleni ei tullut mieleen kysyä josko isä katsoisi lastaan. Ymmärrettävää, kun ei ollut kertaakaan lapsen syntymän jälkeen edes vaihtanut vaippaa hänelle. No, se siitä. Jatketaan. Eihän siitä lähdöstä tullut lopulta mitään, koska lapsen isälle sattui tapaturma, jonka seurauksena – empaattisena ihmisenä – jäin hoivaamaan häntä. Annoin samalla puoli vuotta aikaa muuttua.
Puoli vuotta kului nopeasti ja ilmoitin loppukesästä, että ”se on 31.8. ja perjantaipäivä ku mä lähen”. Hän kysyi ”meinaatko jättää lapsen tänne?”. ”Niinhän me sovittiin”, vastasin. En jaksanut puhua asiasta enempää, koska olin nähnyt eteisen seinät liian läheltä, liian monta kertaa. Olin päättänyt hoitaa itselleni asunnon, työn ja rahaa, minkä jälkeen lapsi voikin palata luokseni. Siinä minun seurassahan hän oli koko elämänsä viettänyt. Se oli ehkä elämäni huonoin ennustus.
Tuleva ex-mieheni kyyditsi minut ”ystävällisesti” uudelle asuinpaikkakunnalleni, ja vihoviimeinen kohtaamisemme päättyi pintapuoliseen pusuun, johon lisäsin ”hyvästi”, ja kävelin pois. Siirryttyäni villapaidan ja pyyhkeen kanssa 125 kilometrin päähän asuin kolme viikkoa kahdella eri ystävälläni vuoronperään. Kun minuun kyllästyttiin, oli aika siirtyä niistä kahdesta nurkasta toiseen. Aluksi, kermaperse-elämästä poistuttuani yritin päästä selville sossun toiminnasta. Rahaa kun ei ollut, eikä itseasiassa pankkitiliäkään koska sekin jäi exälle. Soittamalla selvisi, että viikossa on olemassa tunti, jolloin sossuun voi soittaa (siihen olikin vain vajaa viikko aikaa, mikä helpotus…). Muistan kovin huonosti kyseisestä viikosta, mutta silloisen nälän ja persaukisuuden muistan. Töitä ei saanut koska ei ollut osoitetta. Asuntoa ei saanut koska ei ollut rahaa. Eikä rahaa saanut koska ei ollut töitä. Ok.
Sain sossusta lapun, jolla voi ostaa ruokaa. Yritin ostaa sillä röökiä, mutta se ei ollut luvallista, joten käännyin valmissalaatin, energiajuoman ja hotroddien valintaan. Menin joenrantaan penkille istumaan ja sihautin Battery-tölkin auki. Pohdiskelin mitä elämästä mahtaa tulla tällaisen tilanteen seurauksena, ja että voiko asiat koskaan muuttua hyväksi. Mietin myös, että on kovin omituista etten omista yhtäkään avainta tai edes töpseliä, jossa puhelinta voisi ladata. Nurkkaukseni omistaja (jolla luonnollisesti oli avain omaan asuntoonsa) oli matkalla, enkä rehellisesti sanottuna edes muista missä vietin sitä seuraavan yöni. Varmaan sillä toisella ystävällä. Se ei ole eikä ollut olennaista. Asuntovuokraustoimistossa oli töpseli ja istuskelin lattialla odottaen, että puhelin saa virtaa. Soitin sieltä iskälle ja pyysin lainaksi rahaa, jotta saan asunnon. Vastaus oli ”tule kotiin”.
Sain lopulta työn. Eräässä hotellin kokoustilassa esiteltiin haastattelutyö, jossa voisi aloittaa heti. Elämäni lyhin työsuhde (4 tuntia) alkoi ja päättyi, mutta sain pankista lainaa pienen määrän löytämääni huokeaa vuokra-asuntoa varten, koska minulla oli työ. Sain katon pääni päälle. Olin onneksi käynyt joka viikko paikallisessa ruokakaupassa kysymässä töitä ja lopulta päässyt sinne, joten aloin pikkuhiljaa myös saamaan oikeaa palkkaa (tällä kertaa ne eivät menneet enää puolison tilille ja sekin oli uutta). Kun on syönyt kolmen viikon aikana yhden (ystäviltä pummitun) tacon, ja hedelmän ystäväni olohuoneen kulhosta (anteeksi N, tulen vielä hyvittämään tämän jotenkin, jos jään kiinni), elämä typötyhjässä asunnossa – sänkynä pyyhe ja tyynynä villapaita – tuntui helpotukselta. Nyt oli aika saada lapsi kotiin.
”Ei kuule vittujakaan kiinnosta”, kaikuu yhä korvissani kun erehdyin ehdottamaan, että menisimme vaikka kaikki kolme yhdessä kylpylään uimaan. Muina kertoina lapsi sattui juuri olemaan jossakin yökylässä, tädillä, mummilla, eri paikkakunnalla, milloin missäkin. Entisen tuttavapiirini yksittäiset henkilöt soittivat minulle vain kertoakseen kuinka tietävät, että olen alkoholisti. ”Huora!”, kaikui erään entisen äitituttavani suusta ja näin tilanteessa parhaaksi vaihtoehdoksi sulkea puhelun. Kävin moikkaamassa vanhempiani huolimatta heidän suhtautumisestaan kokonaistilanteeseen hyvin kriittisesti. Entiset lukiokaverini juttelivat ohi kulkiessaan, kuinka pahaa anoreksiaa sairastankaan, ja kuinka kauhean näköinen alan olla. Lastensuojeluvirkailija kertoi minun olevan hullu ja alkoholisti hänen kuulemiensa tietojen mukaan. Niissä sitä olikin meriittiä kerrakseen. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt onko minulla ylipäätään rahaa kännätä. Hulluun ja anorektikkoon en osaa ottaa kantaa koska ei ole hajuakaan, mistä ne on repäisty. Kuka tahansa näyttää anorektikolta juuri asunnon saaneena, kolme viikkoa syömättä olleena. Nimityksen huora olin kuullut jo ex-appiukon suusta päin naamaa, joten se ei enää säväyttänyt suuntaan eikä toiseen. (ex-mies kertoi jälkikäteen hymyillen, että olin ex-apen mielestä vaikuttanut ”huorahtavalta” jo yhteisessä saunaillassamme, että ehkä asia sitten oli näin.)
Lasta ei näkynyt viiteen vuoteen yhtä kertaa lukuun ottamatta, joka sekin uskoakseni oli vahinko koska satuin kyläilemään vanhemmillani, kun lapseni oli siellä isän kanssa. ”Tuossa on se paha äiti joka jätti sut”, sanoi isä lempeästi lapseni korvaan hänen istuessa isän sylissä. Sain kuskata lapseni hänen kotiinsa, koska isällä oli menoa ja äitipuoli olisi lasta perillä vastassa. Muistan, kun lapsi istui minun entisessä autossani – vaiti takapenkillä – tutti suussa ja paksu myssy päässä. Hän katsoi minua kuin vierasta. Jo silloin minulla oli pahat aavistukseni yhteytemme katkeamisesta. Oli kulunut vasta puolisen vuotta helvettini loppumisesta ja kaikki oli jo muuttunut.
Selvisin hengissä. En olisi tässä kertomassa tätä tarinaa jos olisin jäänyt kyseisen miehen luo. Minulle se on luonnollisesti tärkeintä eikä se, mitä mieltä muut asiasta ovat. Kukin toimii tavallaan ja jokainen on oman elämänsä herra – mutta vain niin pitkään kun henki pihisee. En minä – ja väitän ettei kukaan – olisi osannut aavistaa kuinka julma voi toinen ihminen toiselle olla ja vieraannuttaa lapsen hänen omasta äidistään. Onneksi kyseinen toiminta on jo yleisesti huomattu ja siitä on syntynyt keskustelua. Minun aikanani keskustelussa osapuolina olivat paremmat ihmiset – ja sitten se hullu alkoholisti anorektikkohuora. Kerron silti tuon eron ja välimatkan olleen elämäni paras päätös – päivääkään en ole katunut .
Vastaa