Oman biologisen lapseni isä teki kaikkensa mustamaalatakseen minut iäksi. Hänen harmikseen olen kuitenkin saanut kunnian olla jo kahden muun perheen vanhemman roolissa – äitipuolena kylläkin. Lapseni isä kertoi kaikki ne pitkät vuodet lapselleni, kuinka olen jättänyt hänet ja olen ”SE paha äiti”. Ex-mieheni suurin pelko oli, mitä puhuisin hänestä siinä ohessa, kun olin hänen käsityksensä mukaan tullut uudelle paikkakunnalle vain ”bilettämään”. Kerroin kyllä jo vuonna 2004, ettei kukaan ole ylipäätään kiinnostunut kuka hän on, joten miksi ihmeessä olisin edes maininnut hänet sivulauseessa (paitsi nyt, heti 24 vuotta myöhemmin)? Minulla ei muutenkaan ole koskaan ollut tarvetta mustamaalata henkilökohtaisesti ketään. Faktat ja omat tarinat ovatkin sitten eri asia – ne ovat kertomuksia minun elämästäni.
Lapsestani puhuin hänen ollessaan alaikäinen vain, kun kehtasin. Usein oli helpompi olla mainitsematta asiasta, koska keskustelunavaukseni tulkittiin kiusallisesti vain lapsensa jättäneen, maailman paskimman äidin selityksiksi kaikesta tapahtuneesta (josta kukaan ei todellisuudessa tiennyt yhtikäs mitään). Tyypillisimmin puolitutut ohittivat asian, tutut puolestaan ihmettelivät, kuinka kukaan voi tehdä omalle lapselleen näin. Monesti sitä tivattiin suoraan päin naamaa syvälle silmiin katsoen. Kaikilla oli aivan helvetisti neuvoja kuinka pitää toimia nyt heti. Oltiin reilun parinkympin ikäisiä, eli olimme itse jo juuri ja juuri kasvaneet omista vaipoistamme ulos.
Ensimmäinen uusioperhe oli itselleni täysin uusi kokemus nykyistä perhettäni aiemmin, jo vuonna 2004. Se, että lapseni oli jo ”maailmalla” ruhtinaallisessa 1,5 vuoden iässä, langetti aikamoisen mustan pilven koko ajanjakson päälle. Oli vaikea pitää toisen lapsesta huolta, kun oma oli tavoittamattomissa ja tiesin silti hänen olevan jossain. Äitinä olisi halunnut pitää ensisijaisesti omista lapsistaan huolen, ja vasta toissijaisesti muiden. Se ei vain ollut mahdollista. Saatan olla väärässä, mutta väitän joskus kuulleeni, että muillakin ovat omat lapset kaikkein tärkeintä. Lopulta, kun kaikki kaatui, kuvittelin eronneemme sovussa. Jälkikäteen luin Facebookista, kuinka mies oli vihdoin päässyt hullusta eroon.
Hullusta? Toisinto menneisyydestäni. Kas kun sen hullun kanssa ei voinut ottaa asiaa puheeksi kasvotusten suhteen aikana saati jälkikäteen. Somessa on valitettavan helppo leimata hulluksi toiset ihmiset. Tarvitsee ainoastaan saada muut vakuutettua omalla yksipuolisella lausumallaan. Parhaiten siinä onnistuu, kun toinen ei kykene puolustamaan itseään. Toisinaan, tai ainakin tässä tapauksessa se haukuttu osapuoli ei edes tiennyt, mitä sovussa eroamisen ja hulluksi leimaamisen välissä oli tapahtunut (eikä tiedä vieläkään). Minun on tavallaan oltava kiitollinen, että some on niinkin uusi juttu – vuonna 2001 niillä kanavilla olisi saatu huomattavasti laajempaa tuhoa aikaan, koska lapseni isä olisi voinut puhua paskaa koko Suomen laajuudelta netissä. Ainoa toivo olisi ollut, että ketään ei kiinnosta.
Lopputuloksena ensimmäisen uusioperheen lapsikin, josta olin oman lapseni sijaan pitänyt 6,5 vuotta huolen, katosi elämästäni – aivan kuten se ensimmäinen ja omanikin. ”Kolmas kerta toden sanoo”. Odotan kyseisen lausahduksen pitävän paikkansa joko hyvässä tai pahassa, eli ainakin saanemme totuuden selville. Neljättä kertaa ei tule, vaikka takin käännön mestari olenkin. Kannan yhä kolmannella perheenperustamisyritykselläni taakkaa aiemmista elämäni perheenäitikokemuksista. Voin kertoa, että on yllättävän haastavaa yrittää jaksaa hakata päätänsä seinään. Tai sellaiselta se uuden edessä ainakin tuntuu, koska vanhat arvet kiristävät yhä otsanahkaa. On vaikeaa yrittää rakentaa täysin uutta, kun vanhat romuttuneet perustukset sijaitsevat samalla ”henkisellä tontilla”. Romukasat muistuttavat aiemmista epäonnistumisista – paska äiti, hullu, alkoholisti. Ota siinä sitten mielenrauhassa lasi viiniä ruuan kanssa, kun sielu huutaa syytöksiä aiemmasta elämästä.
Toistamiseen roolinani on siis olla äitipuoli muiden lapsille, eikä oma saanut koskaan olla läsnä. Biologisen lapsensa menettäneenä äitipuolena kokee vahvoja tunteita, joiden alkuperästä ei aina ole edes tietoa. Ei ole varmaa, mistä ne kumpuavat. Kaikkea ei haluaisi tuntea ja tuntee silti. Kuulemani mukaan on olemassa myös sellaisia fiiliksiä, joita toivoisin esiintyvät itselläni edes joskus, ja toisinaan minulta jopa toivotaan niitä. Jossain määrin tuntemuksia voi säädellä, mutta koska olemme jokainen inhimillisiä ihmisiä, on järkevämpää pyrkiä empatiaan ja ymmärrykseen, kuin mahdottomalta tuntuviin odotuksiin. Elämäni on unelmieni miehen T:n seurassa ja rinnalla, eikä minun tarvitse kysyä keneltäkään muulta lupaa siihen, kuin rakkaalta mieheltäni. Peili peilissä. Muualla olisin aivan hukassa. Ehkä juuri siksi olen oirehtinutkin läpi elämäni ja haalinut huonoja kokemuksia – ennen tätä aina haaveilemaani parisuhdetta. T ei hauku huoraksi, alkoholistiksi, eikä hulluksi. Enkä usko hänen ikinä sellaiseen sortuvankaan.
…muistot on ikuisiaa-aa.
Vastaa