Oli vuosi 2018 tai 2019. Halusin Mombasasta takaisin Nairobiin, ja koska muut seuralaiseni olivat päättäneet jäädä yhä Mombasaan, otin yksin Überin juna-asemalle. Sovelluksen mukaan asemalle olisi matkaa kaksi kilometriä. Olin ostanut Mombasasta matkamuistoksi pitkäkaulaisen puukirahvin ja koska se oli suuri, oli kirahvia kätevintä kuljettaa kaulasta. Tilaamani kyyti kurvasi pihalle, ja edessäni jökötti vanhanrouhea tuktuk. Ei siinä mitään, maassa maan tavalla. Hyppäsin kyytiin kookkaan matkalaukkuni ja kirahvini kanssa. Kuljettaja ajoi ulos hotellin pihalta nurmireunusta pitkin. Hän sanoi minulle englanniksi, että ”laita vyö päälle”. En ollut tuktukissa paljon matkustaneena kuullut ennen moista pyyntöä, joten kysyin miksi. Hän vastasi ”motorway”.
Ja nelikaistainen moottoritiehän se olikin. Harvemmin tuntee itseään niin pieneksi, kuin tuktukin kyydissä isojen säiliöautojen välissä, jossa kuskimme kurvaili tuttavalliseen (ja paikalliseen) tyyliinsä. Puristin puukirahvia kaulasta ja toivoin parasta. Kaksi kilometriä kestää kuka tahansa. Ajoimme yllättävän pitkään isoa tietä pitkin, jonka jälkeen käännyimme onnistuneesti sieltä ulos pikkutielle. Muutaman asfalttipätkän jälkeen tuktuk alkoi pomppia holtittomasti, ja otteeni puukirahvista sen kuin tiukentui. Tajusin, että ajamme hiekkakuopissa. Kysyin kuskilta: ”No road?”. Hän vastasi ”No road”, ja nauroi leveästi. Pomppiessamme kirahvin kanssa takapenkillä turvavyössä – jonka olin luojan kiitos kiinnittänyt – ihmettelin kuskille, kuinka kaksi kilometriä voi olla näin pitkä matka. Kuljettaja kertoi, ettei kyseessä ole kaksi, vaan kaksi kymmentä kilometriä.
Koko matkan lähes hengitystäni pideltyäni (kirahvin hengitysteistä puhumattakaan) olimme perillä juna-asemalla. Kiitin (varmaan eniten tajuttuani olevani yhä hengissä), ja annoin kuljettajalle tippiä ainakin euron parin edestä. Itse matka oli maksettu jo sovelluksessa, eikä sen hinnaksi tippeineen tullut kuin 3-4 euroa. Juna-asema sijaitsi paikassa, jossa ei todellakaan ollut mitään muuta. Ulkopuolella oli drive-in -tyylinen teltta, jossa jokainen matkustaja ratsattiin. Itseltäni otettiin pois ainoastaan sytkäri, kuten aina satunnaisesti oudoissa maan kolkissa. Juna-asemalle päästyäni lähdin noutamaan lippuani, mutta sellaista ei arvatenkaan löytynyt, koska ne varanneella afrikkalaisella muun matkaseurueemme tuttavalla oli jokin elintärkeä koodi. Nimellähän ei tietenkään löytynyt mitään, miksi löytyisi.
Taisteltuani kirjaimellisesti viimeiseen minuuttiin, ja jo sivussa huokaillessani lipunmyyjä totesi kopistaan, että vain kolme kertaa kalliimman ykkösluokan lippuja on enää jäljellä, ja että juna lähtee hetkenä minä hyvänsä. Hän esitti asian tyyliin haluatko Nairobiin vai et. Ostin lipun koska totesin, että haluan vain takaisin lentokentän läheisyyteen ja kotiin heti kun se vain on mahdollista. Minut vietiin elokuvatyyliin radiopuhelimiin huudellen ja hihasta kiinni pitäen, hikipäässä juosten junanvaunuun, ja nytkähdimme liikkeelle. Noin minuutti sen jälkeen minulle tuotiin suoraan käteeni kaikkien kahdeksan seurueeseemme alun perin kuuluneen matkustajan liput minä mukaan lukien, nimillä varustettuina. Tajusin tulleeni vahvasti kusetetuksi, mutta olin iloinen, että suuntani oli nyt oikea.
Ykkösluokkaan kuului mainosten mukaan juomat ja pienet purtavat, mutta käytännössä siihen kuului tee. Ostin matkajuomaksi paikallista olutta, mutta vaihtorahoja siitä ei palautunut koskaan, joten hinnasta tuli kaksinkertainen. Olisin nähnyt upeita ruskeita norsuja, joiden selät kohoavat puiden yläpuolelle. Vastapuolelle sattui kuitenkin pahassa iässä oleva lapsi, jonka matkan tarkoituksena oli vetää verhot eteen, jotta en tällä ainoalla Kenian junamatkallani näkisi mitään muuta kuin verhot ja hänen virneensä. Tiesin varanneeni Hiltonin piikkilangalla aidatun hotellin lopuksi matkaani, ja se lohdutti. Vaikka uima-altaan vesi hotellilla oli jääkylmää, tunsin olevani vihdoin vapaa Afrikan lumoista, jossa ihmiseltä vietäisi varmaan kengätkin jalasta, jos ne eivät olisi alimmaisena (tämän massan alta se vaatisi ainakin kovia otteita).
Lähtiessämme koko porukalla viimein Suomeen kävimme puukirahvimme kanssa vielä viimeisen taistelun. Lentokentälle saavuttaessa oli ensimmäinen turvatarkastus, jossa mies yritti takavarikoida kirahvini, koska en kuulemma kuitenkaan saisi sitä lennolle mukaan. Sanoin miehelle ”watch me”, ja että kyseinen kirahvi olisi takuulla minulla vielä Suomessa mukana – sen verran paljon olimme jo yhdessä kokeneet. Jännitin koneeseen astuttaessa olevaa viimeistä turvatarkastusta, mutta kyseinen herra ei sanonut pitkäkaulaisesta ystävästäni mitään, joten astelimme koneeseen ja lensimme Suomeen. Matkan jälkeen tein periaatepäätöksen, etten mene enää Afrikkaan. Seuraavaksi lensinkin Seychelleille, sitten Kap Verdeen, ja viimeiseksi Tunisiaan. Maantieto olisi saanut olla enemmän kuin 6.
Vastaa