Inspiroidun eilen kirjoittamastani matka-artikkelista niin paljon, että ajattelin kirjoittaa heti perään uuden tarinan erilaisesta ulkomaanmatkasta. Pelkään merta, ja erityisesti syvää luonnonvettä, joten tyypillisesti uin ”koiraa” mahdollisimman pinnassa, jotta kala tai rapu ei puraisisi varpaastani. Siksi lähdinkin Balille surffileirille kahdeksaksi päiväksi!
Astuin Helsinki-Vantaalle släbäreissäni, narutopissani, ja aivan liian lyhyissä shortseissani. Portilla minut upgreidattiin bisnekseen, ja lentovirkailija päästi (toivon mukaan tahattoman) ohhoh-huudahduksen mittaillen minua samalla päästä varpaisiin. Söin ja join kaiken mitä talo tarjosi, jotta jaksaisin hyvin koneessa levätyn yön jälkeen astua jälleen epämukavuusalueelle – tällä kertaa paljon pelkäämieni suurten aaltojen ja syvän veden varaan. Olin katsonut netistä valmiiksi videoita, joissa surffilaudan evä on repinyt reiden halki, jotta saisin maksimoitua kauhuni heti alkuunsa. Se toimi – en ollut päivääkään pelkäämättä kuolevani.
Bali ja Canggu tekivät minuun heti vaikutuksen rennolla meiningillään, ja asetuin taloksi ryhmähuoneeseen, jossa ainoastaan sängyn sivulle kiinni vedettävä verho eristi minut itseäni paljon nuoremmista, hoikemmista ja trendikkäämmistä surffioppilaista. Itse surffaaminen oli pelottavaa, mutta toisin kuin isäni väitti, mereen mennään kyllä jo samana päivänä – heti kun osaa seisoa kahdella jalalla ja kantaa surffilaudan veteen asti. Poltin itseni samantien, koska kukapa sitä tajuaisi, että meren pinnalla tullaan olemaan nelisen tuntia päivässä (itse tosin olin puolet siitä ajasta päätä myöten veden alla). Kampuksella Mojosurfissa oltiin varauduttu myös hölmöihin turisteihin, ja sainkin ostettua +50 sinkkivoidetta nenääni majapaikkani allasalueelta. Voitelin savea nenääni ja katselin, kun iloinen porukka soitti kitaraa ja hyppi vuoronperään aivan liian pienessä altaassa olevan aivan liian suuren surffilaudan päälle. Joka hypyllä näin kalloni halkeavan altaan reunaan, ja seuraavaksi nauravan surffaajan liukuvan virheettömästi altaan toiseen päähän. Olinko oikeassa paikassa?
Harjoittelimme surffausta Balin Canggun loiva-aaltoisella rannalla, mutta myös viereisen Java -saaren Red Islandilla, jonka aallot olivat paljon maineikkaampia ja rajumpia. Tutustuin läheisesti syvällä vedessä pesukonemaisesti pyörimiseen, vaarallisiin merelle vieviin virtauksiin joiden mukana tuli siirtyä takaisin aaltojen taakse, sekä aitoihin beach partyihin. Aikaisimmat surffitunnit aloitettiin aamukuudelta, ja voin kokemuksesta kertoa, ettei kukonlaulun aikaan heräämisen ja beach partyjen jälkeisen aamun lisäksi ilma ole vielä lainkaan helteistä. Varpaastani jo valmiiksi osittain irrallaan ollut rakennekyntenikin oli luovuttanut, eikä kynttä ollut ollenkaan napsittuani loputkin saksilla pois (todellisuudessa sain ”levähtää” kymmenen minuuttia tekosyyn varjolla). Urkkateippiä päälle ja menoksi uhmaamaan jälleen kerran kuolemaa.
Palasin Javalta hengissä hälytysajossa olleen ambulanssin kanssa samaan aikaan. Lauttamatkalla on vaikea kiirehtiä pillit päällä autojen välistä, joten uskon lanssin hyväksyneen tosiasian, ja tehtävän muuttuneen kiireellisyydeltään pienemmäksi. Ette halua edes tietää lautan wc:n kuntoa. Lattiassa olevan reiän päällä piti seisoa, ja kaikki nestemäinen läiskyi ankarasti lautan ajellessa pitkin suuriaaltoista merta. Wc-paperistahan he eivät tiedä Balilla mitään, joten oli kunnia pohtia pesuhetkellä, olisiko saavissa pelkkää vettä. Jatkoimme matkaamme Balin läpi vielä Lombokiin, jonka läheisyydessä oli juuri Javan reissumme aikana tullut 7 magnitudin maanjäristys. Itse olin seurannut asiaa tuolilla huojuen Javalla ja miettinyt ylpeänä, että kaikkea sitä voi yhteen reissuun mahtuakin.
Lombokilla alkoi turnausväsymys näkymään, enkä ollut lainkaan innoissani pukiessani kaksivarpaisia Hessu Hopo- suojakenkiä jalkoihini estääkseni korallien aiheuttamat viillot. Viimeiset tunnit istuin veneessä tupakkaa poltellen ja katsoen, kun muut pelkäävät henkensä edestä. Palatessani Balin saarelle olin tehnyt sen – jo lapsuudestani haaveileman asian – ja surffannut. Mainion leiripakettiin kuuluneen tonnikalapihvin jälkeen suuntasin viimeisiksi pariksi yöksi etukäteen varaamaani majoitukseen. Hotellihuone ilman seiniä oli totta! Vain paksut bambun näköiset kalterit erottivat huoneeni villistä Balin luonnosta, ja suihku oli taivasalla. Torakat oli erotettu sängystäni pitkällä hunnulla, mutta jälkikäteen ajateltuna olisin voinut lisätä jännitystä selvittämällä, millaisia myrkkykäärmeitä Balin luonto pitää sisällään.
Paluumatka ei ollut upgreidattu bisnekseen, joten lensin yhtä suurta kokemusta rikkaampana, rehellisesti turreluokassa takaisin Suomeen. Heti kotiin päästyäni aloin selvittämään surffausleirejä jenkeissä. Kalifornian rannikolta löytyi heti uusi mielenkiinnon kohde ja otin heihin yhteyttä kysymällä, onko siellä haita. Vastaus rallienglannilla suomennettuna kuului: ”Meressä on kaikenlaista merielämää, myös haita. Me emme kuitenkaan ole siitä huolissaan.” Sängyn suojaverhoa pitkin kiivenneet torakat alkoivat tuntua aika pieneltä harmilta. En kuitenkaan lähtenyt Kaliforniaan. Mieheni, joka rakastaa haita saattaisi innostua, joten eihän sitä koskaan tiedä josko uhmaisimme kohtaloamme yhdessä. Ensin täytyy kuitenkin katsoa netistä valmiiksi videoita, joissa hai ja surffaaja ovat kohdanneet – ihan vain luodakseni tunnelmaa tulevaa varten.
Vastaa