”Sitä vain haluaa lapsensa ihailun”, toteaa Michael McAllister sarjassa Dead&Buried. Samoin äitipuoli haluaisi niiden lasten ihailun, joiden kanssa elää perheessä ja arjessa. Entä jos sellaisesta ihailusta ei ole tietoakaan? Ymmärrettävästikin ainoat ihailun kohteet ovat lapsen isä ja äiti. ”Se on palkitsevaa”, sanotaan äitiydestä. Miten uusioäitiys on palkitsevaa? Kun kaikki aidot ihmiset ovat lapsen elämässä mukana – mikä on tottakai hyvä asia eikä lausetta tule ymmärtää väärin – äitipuoli on ainoastaan ylimääräinen osoite, johon voi kohdistaa sen hetkiset tarpeensa. Äitipuolen on vaikeampi puolustautua ja kieltää, ja lapsi tietää sen varsin hyvin. Joka kerta äitipuolen kieltäessä tai rajoittaessa jotakin on hän se perheen ulkopuolinen, jolla ei lapsen maailmassa ole ylipäätään oikeutta puuttua talossa tapahtuviin asioihin. Siten kasvattaminen vaikuttaakin olevan lapsen silmissä ainoastaan ilkeyttä tai pätemistä. Omalta vanhemmalta täytyy kysyä ”oikea” vastaus.
Lapsi ei ihaile minua, vaan olen ”välttämätön paha”, jonka isä valitsi äidin tilalle. Kokemusteni mukaan lapsella on suuri tarve puolustella omia vanhempiaan yhä uusioperheen muodostamisen jälkeen, jolloin esimerkiksi minä äitipuolena koen olevani lapselle ainoastaan uhka ja kilpakumppani. Itse en sitä hyväksy, koska tarkoitukseni ei ole olla perhettä uhkaava seikka tai kilpailija, vaan äiti ja osa perhettä. Lapselle en kuitenkaan ole niitä koskaan ja hänellä on jo äiti, jota hänen täytyy puolustaa. Myös isää täytyy puolustaa, ja toisinaan lapsi puuttuukin uusioperheen aikuisten päätöksiin, koska lapsen maailmassa uusiovanhemmalla ei ole oikeutta tehdä perheen aikuisten päätöksiä. Vuosien aikana ehti kertyä lukematon määrä tilanteita, joissa alakouluikäinen esiintyi, kuin hän olisi ”vanhempi ja viisaampi”, kuin hänen lähes 40 vuotta vanhempi äitipuolensa. Siitä(kin) syystä on suorastaan mahdotonta luoda rakentavaa lapsi-vanhempi -asetelmaa. Vaikkakin aikuisena, ja yhden lapsen oikeanakin äitinä tiedän taatusti asiat paremmin kuin 11-vuotias.
En usko, että lapsi kokee ylipäätään saavuttavansa mitään hakemalla äitipuolensa ihailua, koska ”onko ruokaa”, ”mitä ruokaa”, ”mä haluaisin”, ja ”voitaisko joskus” toimivat joka kerta yhtä saumattomasti ilman ihailuakin. Äitipuolella ei ole varaa sanoa asioihin ”ei”, koska asiat eivät kuulu hänelle, mutta pysyäkseen osana ”pakettia” hänen on vain tehtävä kuten muu perhe häneltä odottaa. Ihailua, ja sitä kautta vanhemmuuden palkitsevuutta ei siis ole tunnetasolla olemassakaan, väitän. Päinvastoin asiat joissa koen olevani hyvä, ovat lapsen mielestä aina jollakin tapaa huonoja, tai sitten minut pitää hänen pyynnöstään jättää leikistä pois. Ette uskokaan kuinka monta kertaa tämä kilpailija-äiti on diskattu.
Ilman isän läsnäoloa lasten hiljaisuus ja huoneeseen vetäytyminen tuntuvat tosi pahalta. Oviaukossa kurkkiminen ja päivän annista kyseleminen tuottaa ainoastaan epämääräisiä önähdyksiä tai vaikenemista. Ainoat kuulemani lauseet ovat olleet joko ”milloin iskä tulee” tai ”mä menen ulos”. Kun isä saapuu, koko päivän puheen pulputus virtaa kuin hiljaisia viittä tuntia ei olisi ollut olemassakaan. Sydäntä riipaisevalta tuntuu myös se, kun isän ollessa työmatkalla hyvän yön toivotusten yhteydessä sanoo tykkäävänsä lapsesta, mutta hän ei vastaa mitään. Itselläni on korkea kynnys ylipäätään tuottaa kyseistä lausetta. Jälkikäteen miettii, olinko jälleen liian tunkeileva.
Isän läsnä ollessa lapsi kertoo tykkäävänsä meistä molemmista, jolloin on vaikeaa kuulla muuta kuin opeteltu lause, joka on todellisuudessa tarkoitettu ainoastaan isälle. Joskus vastauksena on kuulunut ”mäkin tykkään susta”, eikä minulla ole siihen mitään lisättävää. Kun päivä on aloitettu aamupalalla, jatkettu siivouksella, oltu läsnä kotona hiljaisuudessa koko iltapäivä, pesty pyykit, pyyhitty sotkut, ja laitettu tavaroita paikoilleen, päivä ei päätykään siihen kaikkien mainitsemaan ”palkitsemiseen”. Vaikka yritin vuosia selitellä itselleni, ettei alakouluikäinen lapsi osaa vielä ajatella niin selkeästi sanomisiaan tai tekemisiään, asian muisteleminen sattuu. Aikoinaan ajattelutaitoja ja ongelmanratkaisua muille opettaneena mieleeni palaa oppi, jossa kehotetaan luopumaan lopulta yrityksestä, jos se epäonnistuu kerta toisensa jälkeen. Ja myönnettäköön, että olen saanut oman elämäni takaisin, kun olen uskaltanut pitää omia puoliani ja siirtynyt kilpa-areenalta pois.
Vastaa