Ei ole. Lapsena pyöräily oli ihan kivaa, koska tuolloin ei vielä ollut skibiditoilet YouTube -videoita, Tiktokkia, Snäpchättiä, Googlea, kännyköitä, peliläppäreitä, saati muita yliaktivointileluja. Muutenkin mieltäisin 80-90-luvun aikaisen harrastuksen ennemminkin keinoksi tavata kavereita, kuin himoon polkea fillarilla. Tällä hetkellä omistan kaksi pyörää, joista toisen kumi on puhki, ja toinen on muuten vain romu. Molemmissa on yksi vaihde ja jalkajarrut (jotka olivat jo lapsuudessa ”nolot”). Polkupyörää tarvitaan, jotta pääsee liikkumaan, kun asuu isomman kaupungin ulkopuolella. Bussit ja autot on keksitty jo aikapäivää sitten, mutta bussit liikkuvat sangen harvaan Hakaniemen ulkopuolella, eikä autoakaan ole aina käytettävissä syystä taikka toisesta. Onneksi on olemassa polkupyöriä…
Sain aikuispyöräilyn nautinnoista hetkellisesti kiinni jo alle kolmekymppisenä, mutta kun takakumi puhkesi ensimmäistä kertaa, myin fillarin parilla kympillä pois. En arvannut polkemismatkojeni karttuvan enää entisestään (ja ehkä jopa alitajuisesti toivoin sitä, jos olin tietämättäni käynyt tulevaisuudessani). Palattuani tilapäisesti takaisin pikkukylälle opiskelemaan tarvitsin kuitenkin kipeästi kulkupeliä kolmen kilometrin matkalle kohti lähintä bussipysäkkiä. Kouluun oli mentävä – samoin työharjoittelupaikkoihin, joten asemalle oli hankkiuduttava keinolla millä hyvänsä. Edesmenneen äitini hyhmettynyt fillari sopi tarkoituksiini oivallisesti, eikä kuntoilu ja ulkoilu olisi lainkaan pahitteeksi. (Kuinka väärässä ihminen voikaan olla.)
Pelasin opiskelun ohella rugbya ”vain” 40km päässä silloisesta kodistani, joten liikunnasta ei varsinaisesti ollut puutetta harrastustenikaan puolesta. Ravinnosta sen sijaan oli, koska kuukausibudjettini pakollisten menojen jälkeen oli tilapäisesti 0,40 euroa. Arjesta alkoi tulla aikamoista selviytymistä, kun aloitin aamuni polkemalla kolme kilometriä linja-autoasemalle, josta hyppäsin tunniksi bussiin. Linja-autosta juoksin ensimmäiseen mahdolliseen vartin kestävään junaan ja kävelin kaksi kilometriä kouluun Vantaan puolelle. Tunnollisuuttani en ajellut pummilla junan kanssa, mutta periaatteesta (ja lompakkoni laihuuden vuoksi) en maksanut yhdestä pysäkin välistä kaksinkertaista hintaa. – Jalatkin on keksitty.
Paluumatka oli samanlainen, mutta käänteisessä järjestyksessä. Piipahdettuani kotona tuijottamassa tyhjää jääkaappia palasin pyörän selkään, ja poljin samat kolme kilometriä asemalle. Tällä kertaa edessä oli tunnin bussimatka rugbytreeneihin. Pysäkiltä oli tälläkin kertaa parin kilometrin kävelymatka harjoittelukentälle, mutta junaa ei tarvittu. Palasin treeneistä tehtyäni saman matkan vielä vastakkaiseen suuntaan (pahasti haisevana joten pahoittelen, kanssamatkustajat). Päivä oli pulkassa – niissä oli sisältöä ja liikuntaa. Päästyäni puolenyön aikaan kotiin kropassani tuntui taklausharjoitusten ja pyöräilyn lisäksi aamuneljältä herääminen, sekä vähäinen ravinto. Kesäaikaan tiivis rytmini oli jopa siedettävää, mutta talvi muutti kaiken, ja sai minut vihaamaan pyöräilyä erityisen paljon.
Edessä siintävä myöhäissyksy ja muutaman sentin ensilumet aamuyön tunteina menivät kivuttomasti. Lämpötilakin oli aina ollut – jo äitini mukaan ainoastaan pukeutumiskysymys. Aamut, jolloin lunta oli satanut kymmenen tai kaksikymmentä senttiä, alkoivat pikkuhiljaa purra henkiseen ja fyysiseen minuuteeni. Parin kilometrin kinttupolku metsän läpi oli muuttunut äitini vanhan, kapearenkaisen mummofillarin kanssa melkoiseksi työmaaksi ja itku tuli säännöllisesti viimeistään metsäpolun loppumetreillä (joskus jopa alkupäässä). Toistettuani samaa rataa viikko- tai kuukausikaupalla, en jaksanut enää esittää sinnikästä. Jätin äitini pyörän metsäpolun alkupäähän, ja laitoin Facebookiin viestin, että halukkaat voivat vapaasti noutaa lukitsematta jätetyn fillarin tien poskesta.
Kukaan ei halunnut pyörää – tai ainakin (valitettavasti) löysin sen samasta paikasta, mihin olin jättänytkin.
Otin oman yksivaihteisen kombini käyttöön, kun saimme isäni kanssa jarrulaakereita korjattua. Kevään koittaessa koulun harjoittelupaikka vaihtui 10km päässä olevaan maalaistaloon, jonne ei kulkenut busseja lainkaan, joten polkemista alkoi kertyä 14km päivässä lisää. Muuten arki pysyi melko samankaltaisena. Pyöräily pikkutiellä, jossa piennar alkaa samasta kohtaa kun asfaltti loppuu, oli suorastaan pelottavaa. Matkan varrella oli muutama erittäin jyrkkä, mutkainen mäki, mutta olin jo tottunut itku kurkussa ajamiseen. Lievää ylinopeutta ohi suhahtaneet autot eivät antaneet armoa jyrkimmissäkään kohdissa. Vesisade oli ainoastaan menomatkalla ikävää ja sekin lähinnä siksi, että koko työpäivä meni sitten samoissa vaatteissa (en kaivannut enempää lisäkuormaa matkoihin, joten jätin vaihtovaatteet kotiin). Tiesin kyllä, että koulu loppuisi aikanaan, joten pysyttäydyin positiivisena tulevaisuuden suhteen. Pyöräilystä en kuitenkaan oppinut pitämään.
Olen hengissä, ja kun näköpiirissäni ei ole pyörää jolla pitäisi ajaa, voin sangen hyvin. Pelkkä ajatus esimerkiksi kuntouttavasta työmatka-, tai leppoisasta ”retki”pyöräilystä karmivat selkäpiitani, enkä voisi kuvitellakaan sortuvani moiseen ikinä. Takinkääntäjänä ja ”hullunahan” minut tunnetaan, joten nostetaan kättä niin kuin meemin pöllöt toisillemme, kun näette minut sateessa ja tuiskussa taittamassa matkaa fillarin selässä. Väittäisin, että tuolloin olen oikeasti matkalla syvälle alas koksilapion ääreen (positiivisesti ajateltuna ainakin lämpimään). Jaksan siinäkin tilanteessa silti hymyillä, koska tärkeintä ei ole määränpää, vaan matka – koska pyöräily on kivaa.
Vastaa