Olimme ystäväni kanssa reppureissulla Aasiassa vuonna 2011. Matkan aikana lähdimme pienelle malesialaiselle Pulau Tioman -nimiselle saarelle, ja sinne oli tarkoitus hankkiutua bussilla Singaporen rajalla sijaitsevan Johor Bahrun kautta. Oli jo etukäteen tiedossa, että kun saapuisimme rajalle, taksi olisi ainoa vaihtoehto päästä Mersingiin ja sen lauttasatamaan. Olin sairastunut juuri kampylo -nimiseen bakteeriin ja ollut syömättä kolme päivää, joten bussimatka Kuala Lumpurista ei alkanut toivotusti. Olin juuri ostanut 7-Elevenistä currynuudeleita kiehuvassa vedessä, koska ruokahaluni oli orastavasti palannut, joten viiden minuutin varoaika bussin lähtöön ei tehnyt minua onnelliseksi. Kävellessäni bussiin kuski käski jättää täpötäyden höyryävän nuudelikipponi terminaalin seinustalle. Korkkasin viinin.
Bussimatkan kestoksi kerrottiin kuusi tuntia, ja sain viidessä tunnissa tuhottua roséviinini tehokkaan nopeasti. Pullo meni v*tutukseen siitä, että vatsani – kampylon aiheuttamien kramppien lisäksi – murisi ilkeästi. Maisemat olivat upeita, ja palmumetsät suorastaan aaltoilivat katsellessani ulos ikkunasta. Jossain vaiheessa matkamme keskeytyi, ja kuljettaja kertoi bussin hajonneen. Seisoimme hiekkaisella aavikon näköisellä alueella, ja ainoastaan ruskeat risupallot puuttuivat pyörimästä hiekalla. Olimme (varmaan niiden nuudelieni takia) saaneet luksuspaikat suoraan eturivistä, ja niistä oli ollut hyvät näkymät. Hitaan reagointimme vuoksi (toinen oli nukkunut ja toinen juonut pullon viiniä) hävisimme taiston edes keskinkertaisista istumapaikoista uudessa bussissa, jota odotimme tunnin. Bussin roskiksiksi asetetut paperikorit aiheuttivat pientä hilpeyttä istuessamme loppumatkan sikaosastolla bussin perällä.
Saapuessamme Johor Bahruun edessämme siinsi kuin tilauksesta McDonald’s, ja menimme suoraan syömään. Ruokapöydässä istui monenlaista sakkia, joista osa oli toisia innokkaampia tekemään tuttavuutta. Syykin tutustumishaluihin selvisi, kun palasin roskia viemästä, ja jouduin ensimmäiseksi siirtämään omat käsimatkatavarani takaisin meidän ruokapöytään. Yhtä kokemusta rikkaampana varoitankin kaikkia, että pitäkää kaikki sellaiset tavarat, jotka haluatte säilyttää, silmienne alla jotta näette kun ne pöllitään. Joku ystävällinen nainen linja-autoaseman odotuspenkeiltä vinkkasi, että hän uskoo miehen yrittävän varastaa tavaranne. Kykenin vastaamaan enää heikolla rallienglannilla, että ”huomasin”.
Menimme taksilla Mersingiin ja saavuimme lauttarantaan. Satamassa kysyin henkilökunnalta, onko Pulau Tiomanilla takseja. Mies repesi nauramaan hampaat vilkkuen ja vastasi, ettei saarella ole edes teitä. Lautta, jolla olimme menossa saarelle korvaa tiet myös perillä, joten halutakseen rannalta toiselle olisi kuljettava vesiteitse. En antanut asian häiritä, vaan jäin odottamaan sieluani hivelevää autiorantaa pienellä, lähes asumattomalla saarella. Saavuttuamme rannalle, jonka nimeä en nyt kuollaksenikaan muista, menimme kahvioon. ”Kaksi kahvia”, pyysimme kuin kuorossa. Myyjä vastasi, ettei kahvia ole juuri nyt. Kysyimme tyhmyyttämme, milloin sitä sitten olisi, koska yövymme ainoastaan yhden vuorokauden. ”Sitten joskus kun kahvia tuodaan saarelle”. Asia selvä.
Pulau Tioman oli merkillinen pieni saari. Siellä oli kaunis ranta vaaleine hiekkoineen ja kun aamulla heräsimme, avautui laskuveden vuoksi eteemme enää ensimmäiset 300 metriä kivikkoa. Merenrannan olisi kyllä nähnyt yhä kiikareilla, mutta ne eivät sattuneet mukaan. Olimme istuneet edellisenä iltana pitkään bungalowin ulkoterassilla ja katselleet, kun ukkonen räiskyy kauempana. Meille asti kantautui ukkosmyrskystä ainoastaan puuskaiset tuulet ja terassilla pelottikin istua, koska palmunlehdet tulivat kara edellä kohti. Tuntui, kun joku olisi ampunut niitä jousipyssyllä satunnaisesti eri suuntiin. Viini toi kuitenkin rohkeutta eikä osumia tullut.
Aamulla oli tehtävänä selvittää, missä olisi saaren lentokenttä. Koska teitä ei kerran ollut, olisi matka kuljettava merta pitkin. Alle 100-vuotias speedoissa veneilevä mies sopi mainiosti kuvaan, ja tinkasimme kyydin häneltä. Venematka sinne oli ikimuistoinen. Olimme juuri selvinneet Phi Phi -saarella käynnistä hengenvaarallisessa myrskyssä, ja ainoana erotuksena siihen oli, että tällä kertaa kaikki matkatavaramme olivat mukana (vaikka passia ei välttämättä tarvitse enää merenpohjassa). Vene oli Terhin kokoinen, ja kuljettaja nähnyt varmasti enemmän kuin yksikään muu maapallolla asuva henkilö viimeiseen sataan vuoteen. Emme voineet kuin nauraa. Kyyneleet valuivat silmistä – varmaan sekä huvittuneisuudesta että kauhusta, koska emme olleet oppineet edellisestä kerrasta näemmä mitään.
Vene lipui kuitenkin aaltoja pitkin perille saaren rantaan, ja olimme suunnattoman onnellisia jalkamme koskettaessa jälleen maata. Sen kunniaksi söimme hyvät omeletit, ja kävelimme saareen ”sisään”. Huomasimme rannan ja asutuksen loppuvan pian, joten päämme pyörivät kuin pöllöillä tähyillessämme mahdollista lentokenttää. Kysyimme paikalliselta mieheltä ohjeita, ja hän osoitti viereemme. Näimme katoksen, yhden metallinpaljastimen sen alla, ja bambumajasta tehdyn lennonjohtotornin. Siinähän se olikin! Istuessamme 12 hengen koneeseen, ja noustessamme huolestuttavan lyhyen kiitotien päästä ilmaan saatoimme vain ihailla, kuinka kapteeni ehtii taidokkaasti väistää korkean kallionseinämän, johon kiitotie päättyy. Kun matkatavaroiden maksimipainoksi ilmoitetaan 10 kiloa, siihen on useimmiten järkevä syy, ja kokeilemalla tätä reittilentoa tulette varmasti itsekin noudattamaan niitä – henkenne edestä.
Reunalla eläminen tuntuu kiehtovan minua, ja yksi keino saada jännitystä on matkailla. Kokemuksen saattaa saada jo Helsinki-Vantaalla, jos lentää Qatarilla afrikkaan, koska jo matkan kesto tulee olemaan täysi arvoitus. Toinen keino on varmistaa se, että lentoyhtiöstä riippumatta matkakohteena on paikka, jota ei ole siloteltu eurooppalaisille turisteille valmiiksi. Siihen tarvitaan ainoastaan mielikuvitusta ja Google. Tai perinteisin menoin Atlas -kartasto, johon voi tökätä sormella ja katsoa lennot lähimmälle kentälle. Maailma on täyttä toistaan upeampia paikkoja ja niiden kokeminen on asia, jota sinulta ei voida koskaan ottaa pois. Ei täältä kukaan hengissä selviä, joten niin kauan kun se pihisee, on mahdollisuus seikkailla. Koko maailmaa ei kannata pyrkiä valloittamaan kerralla, vaan paikkoihin voi palata uudestaan. Minäkään en ole vielä kertonut unelmieni miehelle, että speedo-ukko odottaa Terhissään meitä.
Vastaa