Sain verikokeiden vuosittaiset tulokset. Olin ”roikkunut löysässä hirressä” kaksi päivää odottaen, olisiko arvojeni aiemman nousujohteisuuden perusteella laskemani seitsemän elinvuoden sijaan sittenkin vähemmän jäljellä. Kaikki riippuisi tuloksista, ja niiden odottaminen tuntui pitkältä – kuten aina. Olin alkanut kevään mittaan ärsyyntymään toisten eläkehaaveista. Eivät unelmat eläkkeestä edelleenkään ole realistisia, mutta toivon mahdollisimman monta vuotta ilman verensiirtoja ja lopullista kuolemaa. Koksilapion varteen tarttuminenkaan ei pelota niin paljon kuin ajatus itse kuolemasta ja siitä, mitä sen jälkeen on, vai onko mitään. Sitäkin enemmän harmittaa jo etukäteen ajatus siitä, että aika unelmieni miehen kanssa mahdollisesti loppuu.
Vielä eilen – ja vuoden takaisten huonojen arvojen tuloksena oikeastaan koko viime vuoden seurailin kateellisena rakkaan mieheni elämää hänen lastensa kanssa ja mietiskelin, että minä olisin todellisuudessa se ensimmäinen, joka kuolee kuvioista pois. Siitä syystä on vaikeaa olla tuntematta katkeruutta siitä, että heidän yhteinen elämänsä syö aikaa pois parisuhteestamme, jossa aika vähenee kuin tiimalasissa (viitaten artikkeliini Syövän pelko). He ehtivät viettää yhteistä aikaa mahdollisesti vuosikymmeniä, mutta avioliittomme kestänee enää joitakin vuosia päättyen hautajaisiini.
Asiasta tietämätön ajattelisi, että on marttyyrimäistä rakentaa elämäänsä suuntaa antavien verikokeiden varaan, mutta minä lasken aikaa. Olen tehnyt sitä jo 20 vuotta, enkä usko jatkuvan ajanlaskun loppuvan ennen viimeistä henkäystäni. Elämä on tässä ja nyt, enkä kykene vakavissaan pohtimaan asioita kymmenen vuoden päähän koska koen, että ne tuskin koskettavat enää minua. Niin kutsuttu M-komponentti ei katoa verestäni, mutta jokainen parempaan suuntaan mennyt tulos verikokeissa antaa minulle tunteen siitä, että olen saanut lisää aikaa. Sellaisina vuosina myös tulevaisuuden haaveeni siitä, että aviomieheni voisi olla yhteisessä arjessamme kokoaikaisesti, vaikuttaa realistisemmalta. En haluaisi juhlia hänen lastensa täysi-ikäiseksi tulemista kuolinvuoteeltani. Tuskin kukaan.
Moni saattaa ajatella, että on itsekeskeistä tavoitella kaikkea olemassa olevaa aikaa toiselta itselleen, eikä sellainen kirjaimellisesti toteudukaan. Jos kuitenkin oletan kuolevani viimeistään joidenkin vuosien päästä ”vakavan sairauden murtamana” (kuten kuolinilmoituksissa toisinaan lukee), niin takaan ja alleviivaan, että ajattelen tuolloin ensisijaisesti itseäni. Aina on mahdollisuus lääketieteen kehittymiselle, tai että sairauteni taantuu syystä taikka toisesta taka-alalle, ja sellaiset mullistukset ylittäisivät odotukseni. Kun mahdollinen hoitojen aloittamisajankohta lähenee ja puhutaan vuosista, tuntuu miltei mahdottomalta pitää yllä toivoa odottaen uusien parannuskeinojen löytyvän pikaisesti. Mieluummin elää hyväksyen luonnolliset tosiasiat ja nauttien elämänsä pienimmistäkin asioista. Seitsemän oikein lotossakin on teoreettisesti mahdollinen, muttei sitä ole silti kupongillani näkynyt (vielä, tulossa on).
Koen olevani oikeutettu onneen ja siihen, että saan nauttia elämästäni, koska se vaikuttaa sangen lyhyeltä. Olen maailman onnekkain nainen, kun olen saanut unelmieni miehen rinnalleni odotettuani häntä niin pitkään, kuten olen aiemmin kertonut artikkelissani Liian hyvää ollakseen totta. Todellisuudessa kaikkien ihmiselämä on varsin lyhyt ja menee nopeasti. Minä satun vain tietämään sen paremmin katsellessani tiimalasissa valuvaa hiekkaa. Tänään on kuitenkin syytä juhlaan, koska sain lääkäriltä lisää aikaa ja arvoni olivat pitkästä aikaa laskeneet. Otan tiedon onnenkyynelin vastaan! Edessä on hieno vuosi ilman kuolemanpelkoa!
Vastaa