Muistan jo yläasteella sen kiusaamisen ilmapiirin. Olin itse kova luu, eivätkä kiusaajat saaneet puheitaan menemään ihoni alle siten, että niistä olisi koitunut sen suurempaa vahinkoa. Mutta jokaisen kohdalla asia ei ole näin, ja henkiseksi pahoinpitelyksi luokittelemani kiusaaminen jättää ikuisia arpia. Minäkin olen katkera, mutta vain siihen rajaan asti, että olen maksanut takaisin samalla mitalla hyljeksimällä kiusaajiani, ja tulen tekemään niin maailman tappiin asti. Toisin sanoen minulta ei kannata tulla pyytämään, että unohtaisimme menneet ja olisimmekin kavereita. Emme ikinä – sen lupaan. Minulla on myös tapana lunastaa lupaukseni, joten ei tarvitse pelätä, että muuttaisin mieleni, koska siihen ei ole mitään tarvetta. En tarvitse teitä, kiusaajat.
Epäreilu toiminta saa minut suuttumaan aina, ja katkeruuteni kiusaajia kohtaan lisäävät inhoni määrää. Ymmärrän, että asioita selitellään sillä, kuinka kenelläkin on ollut huono lapsuus tai itsetunto. Asia ei kuitenkaan korjaannu polkemalla maahan toista, jolla saattaa olla samanlainen tilanne, ja mikä helposti pahenee kiusaamisen takia. Sääli on sairautta, enkä sääli kiusantekijöitä pätkääkään. Muistan jo yläasteella menneeni useimmiten kiusattujen seuraan osoittaakseni muille, etten pelkää heitä, ja että aion valaa saman itseluottamuksen myös kiusatuille. En saanut koskaan selville, oliko tekemisestäni mitään hyötyä kellekään, mutta itse sain mielihyvää heikompien auttamisesta, ja he saivat olla osana valtaporukan bileitä ja illanistujaisia. Ilmeisesti olin itse löytänyt ympärilleni kaikenlaisia ja suvaitsevaisia koulukavereita, koska tapani viedä kiusattuja pitämään hauskaa kanssamme ei aiheuttanut minkäänlaista mutinaa.
Ymmärrän, jos jollakin on paha olla ja se tunne pitää purkaa johonkin, mutta muut eivät ole se oikea osoite. Yläasteella ollaan herkässä iässä, joten kukaan – ei edes kiusaaja itse – halua tyhjänpäiväisiä tönimisiä tai raukkamaisia haukkumahuutoja osakseen. Sen ikäiselle on mahdoton sanoa, että kasva aikuiseksi, mutta päässä odotetaan olevan sentään jo jonkinasteinen järjenjuoksu ja empatiakyky. Yhdenkään pahoinvoivan nuoren oireilu kiusaamalla toisia ei ole oikeutettua mistään syystä tai kenenkään kohdalla, ja sellainen tulee estää ja tuomita jyrkästi. Kiusatulle jää peruuttamattomia kolhuja itsetuntoonsa, vaikka pikku Ville-Petteri ei olisikaan saanut uusinta iPhonea, ja joutuu purkamaan mielipahaansa viattomaan uhriin.
On hankalaa sanoa, kenen vastuulla koko asian seuraaminen ja kontrollointi on, mutta yleismaailmallisesti sanoisin, että jokaisen vastuullisen silminnäkijän. Kaikki lähtee aikuisista ja jos kotona opetetaan, että kiusaaminen on väärin, se vie jo oikeaan suuntaan. Jos taas kerrotaan, että kannattaa vain hyväksyä tilanne, koska asiat ovat aina olleet näin, opetetaan sen lähinkin auttaja ummistamaan silmänsä nenän alla tapahtuvalta kiusaamiselta. Jokaisella on vastuuta, mutta sen määrä riippuu henkilön tasosta ymmärtää asioita. Siihen viitaten myös lapsilla on vastuuta ja se tulisi heille opettaa.
Lain mukaan 12-vuotias on kykenevä päättämään tietyistä asioista, ja 15-vuotias rikosoikeudellisessa vastuussa, joten se ainainen ”hänhän on vasta lapsi jonka aivot eivät ole kehittyneet”, ei toimi perusteluna ihan kaikkeen. Siihen vetoaminen on puolestaan lasten vanhemmilta vastuun karttamista, koska ollaan sitä mieltä, ettei vastuu ole kellään – tai ainakaan heidän perheessä. Valitettavan usein nykyään poliisilla, koululla tai päiväkodilla sekä satunnaisilla ohikulkijoilla on vastuu, ja he joutuvat puuttumaan siihen, kun lasta ollaan heittämässä isolla kivellä päähän toisten lasten toimesta. Näistäkin on kokemusta. Tärkeintä on tietenkin, että joku puuttuu asiaan. Todellisuudessa kaikki moraalin opetus lähtee kuitenkin kotoa, ja lapsella on 7 vuotta aikaa olla ainoastaan vanhempiensa seurassa ennen koulutielle astumista.
Kiusaaminen on epäreilua – kaikilta kanteilta katsottuna. Vanhaan hyvään aikaan viime vuosituhannella kouluissa oli erilliset tarkkailuluokat – ”tarkkikset” – joihin laitettiin lapset tai nuoret joita ei voitu pitää muiden oppilaiden seurassa. Ja syystä. Aikuisia ihmisiä laitetaan vankiloihin, jos he ovat tehneet jotakin lain silmissä väärää. Henkinen pahoinpitely on laissa rangaistavaa (RL 21 luku 5§), joten molemmissa esimerkkitilanteissa kyse on lain rikkomisesta ja perustuslain 2 luku 7§ mukaisista oikeuksista. Siten koulukiusaaminen ei ole rikkomuksena millään tapaa ”vähäinen”, vaan hyvinkin vakavasti otettava. Nykyään pienryhmiin kootaan erilaisista nepsy- ynnä muista haasteista oireilevia nuoria, mutta olisin kiinnostunut kuulemaan mihin ryhmiin kiusaajat laitetaan? Vai taputellaanko heitä päähän ja jutellaan mukavia?
Jos joku väittää, ettei kiusaamista enää esiinny, voin kertoa katsovani lähes joka päivä ikkunani alla liikkuvia ala- ja yläasteikäisiä. Porukoissa on usein yksi tai useampi, jolta viedään polkupyörä tai potkulauta, painetaan roskista vasten, tai tehdään muuta vastaavaa isomman lapsiryhmän toimesta. Vasta huomattuaan minut parvekkeella seuraamassa tilannetta he siirtyvät muualle mesoamaan. Mielestäni ei olisi ainoastaan minun tehtäväni puuttua tähän, vaan niiden kymmenen ohikulkijan, jotka kävelevät kännykkä kourassa ohi kiinnittämättä mihinkään huomiota. Tai sitten he ehkä eivät koe oikeudekseen tai velvollisuudekseen puuttua, koska kaikesta syntyy aina niin jäätävä paskamyrsky. Ensisijaisesti tämäkin asia pitäisi käsitellä kodeissa – niissä paikoissa johon nuori tulee kymmenen jälkeen illalla hymyillen nätisti ja esittäen, kuin koko päivä olisi vaihdettu Pokemon -kortteja porukalla.
En tule ikinä hyväksymään kiusaamista mistään syystä. Kiusattu on ainoa uhri tilanteessa, ja kaikkien muiden asianosaisten tulisi opetella katsomaan peiliin ja harjoitella elämään siten, kuin yhteiskunnassa kuuluu elää, kasvattaa, ja olla sosiaalisessa kanssakäymisessä.
Vastaa