En ole Äitienpäivämasennus-artikkelin jälkeen avannut nykyistä asumisjärjestelyämme ennen tätä hetkeä. Syyt ovat monimutkaisia ja henkilökohtaisia, joten tarvitsin kokonaisen vuoden sulatellakseni asioita muotoonsa (ja käydäkseni eri ammattilaisilla selvittääkseni pelkistä huonoista vaihtoehdoista sitä parasta). Nykyinen järjestely tuntuu parhaimmalta, ja tulen artikkelissani avaamaan syitä siihen miksi. Tilanteessani (ja varmaan jokaisen tilanteessa) hölmöin lähestymistapa on miettiä, mitä muut minusta ajattelevat. Asiasta kirjoittaminen jäi edellä mainitusta syystä ”piippuun”, ja jouduin aloittamaan lähipiirin – kuten ystävyyssuhteiden selvittämisestä päätyen nykyiseen hetkeen, jossa palasista on mahdollista koota tarina.
Mitä lapsiperheen keskellä sitten tapahtuu minun maailmastani käsin katsottuna? Sellainen, joka on lukenut aiempia tekstejäni lapseni menetyksestä ja niiden välityksellä mahdollisesti kumpuavista traumoista, ymmärtänee minua paremmin kuin äiti tai isä, joka lukee ensimmäistä kertaa artikkeliani tässä ja nyt. Kun diagnoosina on PTSD, ja kun se selviää vasta kymmeniä vuosia itse trauman alun perin aiheuttaneiden tapahtumien jälkeen, omituisena pidettyyn käytökseeni löytyy syitä. Tarkoitukseni ei ole missään nimessä pitää itseäni erityisenä, vaan avata lapsiperheen keskellä tapahtuvia asioita PTSD-ihmisen näkökulmasta käsin. Sellaiselle lapset, ja niiden kanssa suoritettavat ”tavalliset lapsiperhearjen asiat” ovat pelottavia – suorastaan kauhistuttavia. En kyennyt tulemaan trauma-aktivoitumiseni kanssa toimeen, ja siirryin takaisin kaupunkiasuntoomme lieventämään vakavaksi kehittyneitä ahdistushäiriöitäni.
En ole lääkäri (ja tuskin tulen koskaan olemaankaan), mutta itse netistä kaivamieni ja psykiatrin tekemien havaintojen valossa ymmärrän omaa toimintaani ja tuntemuksiani nyt paremmin. En häpeä PTSD:täni, ja olisi hölmöä hävetäkään. Mielenterveyden häiriöistä puhutaan aivan liian vähän, enkä välttämättä ole syöpäni takia kymmenen vuoden päästä enää kritiikkiä kuuntelemassakaan, joten koen hyödylliseksi jakaa artikkelissa – vertaistuen lailla – omia haasteitani elämän varrelta.
Eräässä elokuvassa tuli vastaan sana kateus. Se kolahti minuun välittömästi, koska leffan tarinassa pariskunta oli menettänyt lapsen, ja he myönsivät elokuvan loppupuolella toisilleen tunteneensa valtavaa kateutta ihmisille, joilla on lapsi. Tunnistin heti itseni. Se on kateutta, josta on vaikea päästä yli. Tuntuu todella epäoikeudenmukaiselta, että jollakin muulla on oikeus omiin lapsiinsa, kun itsellä ei ole ollut sellaista mahdollisuutta. Kun lapsi kutsuu isää tai äitiä ja olet itse samassa huoneessa, mutta sangen merkityksetön ihminen siinä tilanteessa, tuntuu kuin veitsi upotettaisi rintaan. Tunnetta on mahdoton kuvata, koska ahdistus nakertaa sisuskaluja sumentaen koko ymmärryksen siitä hetkestä. Voin puhua vain omista kokemuksistani, mutta tilanteessa on täysin mahdotonta olla luontevasti yhtään mitään. Lopputuloksena olen kymmeniä, ellen satoja kertoja istunut jähmettyneenä sohvan nurkassa, koska en yksinkertaisesti pysty enää toimimaan – olen lukossa. Katselen muiden elämää veitsi rinnassa.
Jotta PTSD ei varastaisi koko huomiota, myönnettäköön että minulla on myös äidinvaistot siitä johtuen, että todellisuudessa olen äiti. En kaikkien mielestä, mutta itse tiedän olevani, ja minulla on lapseni syntymätodistuskin osoituksena siitä, etten ole hullu. Jos kyseessä on kuitenkin The Truman Show, olen otettu järjestelyistä. Ääniyliherkkänä ja äidinvaistoisena wc:n ovi kolmelta yöllä kolahtaa melko kovaäänisesti. Myös kesälomien alettua öisin jatkuvat pelisessiot ja naurunpyrähdykset, sekä kerrossängyn narina lapsen kääntäessä kylkeä uppoavat tajuntaani. Syvälle. Joka älähdyksestä ja narahduksesta menee tuntitolkulla kestävään hälytystilaan, jossa pelkää vauvan tukehtuvan. Se oli nuorena parikymppisenä äitinä yksi pahimmista peloistani (kuten myös se, että kitara tippuu kirjahyllyn päältä vauvan päälle, vaikkemme edes omistaneet kitaraa). Äidinvaistoja ei voi kuitenkaan väheksyä ja ne tuntuvat oikeilta peloilta.
Kuroakseni kaiken tämän yhteen, olen unelmieni miehen kanssa vain joka toinen viikko, ja muun ajan vietän aikaani yksin, jotta kykenen normaaliin elämään. Musiikkihaaveeni ja blogitekstini eivät valmistuisi sohvan nurkassa jähmettyneenä, paikkakunnalla jossa PTSD-diagnoosini on saanut alun. Olemme onnellisia ja rakastamme mieheni kanssa toisiamme aivan yhtä paljon tällä järjestelyllä, kuin että heidän perheensä joutuisi katselemaan päivittäin kuoreensa sulkeutuvaa zombieta, jonka päässä ei liiku mikään ja ajatuksen tasolla on puukko rinnassa.
Vastaa