Haaveilimme Malediiveista, mutta sekä lompakko että rajallinen aikaikkuna saivat pohtimaan helpommin toteutettavia vaihtoehtoja. Kuten monesti, heitimme saman idean vitsinä ilmoille mieheni viimeisenä työpäivänä ennen pätkälomaa: Lähdetäänkö Zürichiin katsomaan lätkää? Suomi oli pärjännyt mukavasti, ja vaikka putoaminen tapahtuisikin välierissä torstaina, olisivat bileet Sveitsissä taattu – ainakin jonkun maan toimesta.
Päätimme lähteä taktisesti keskiviikkona Münchenin kautta, koska lentoliput Saksaan olivat aika reilustikin halvemmat. Taktiikka petti jo torstaina junassa, koska suorastaan surkean wifi-yhteyden takia pelin katsominen oli mahdotonta. Kuka niitä kellon siirtoja ylipäätään muistaa, kun on kivaa. Vastapainoksi olimme saaneet nukuttua pitkään, ja enemmän aikaa Münchenissä kiertelyyn, joten tuskin meidän kisakatsomomme yksin siivittäisikään pelaajia neljän parhaan joukkoon. Vedimme pelipaidat junassa päälle ja söimme salamitikkuja toivoen, että Suomi pärjää. Ja pärjäsihän se.
Ehdimme mainiosti hotellille, ja sitä kautta läheiselle fanzonelle kuulemaan sveitsiläisen mylvinnän, kun heidänkin maansa jyräsi tiensä lauantain peleihin. Laulut ja kannustukset olivat omaa luokkaansa, ja moni paikallinen kertoi odottavansa innolla Suomen ja Sveitsin kohtaamista finaalissa. Edessä olisi kuitenkin lohkovoittaja Kanada, joten pidimme jalat maassa ja hien pinnassa. Perjantain jääkiekkovapaapäivän kunniaksi suuntasimme Zürichin Alpit (kaukaa) nähtyämme syömään ja juomaan paikallista makkaraa ja olutta. Käkikellon mallinen jääkaappimagneetti, sekä maan lippu rinkkaa varten löytyivät helposti, ja liikkuminen paikallisilla raitiovaunuilla oli kätevää.
Lauantaina lähdimme fanzonelle hyvissä ajoin aikeina kalastaa liput iltapäivän Kanada-Suomi -semifinaaliin. Suunnittelimme naamioituvamme ilman pelipaitaa kulkeviksi kisaturisteiksi saadaksemme edullisimman mahdollisen hinnan, mutta emme ehtineet riisua fanipaitojamme, kun suorastaan naurettavan halvat liput olivat jo kädessämme. Summaa en halua tässä paljastaa. Olimme aiemmin torstaina ehtineet selvittää keinoja hankkia liput, joten taktiikkaa oli tullut hiottua yhdessä muiden suomalaisten kisaturistien kanssa. Kaupanteko meni juuri kuten se oli suunniteltu ja hinta toivotunlainen. Tarkistutimme ruttuiset tikettimme lipunmyyntipisteellä heti myyjän (ja poliisin) läheisyydessä. Ne olivat aidot.
Voin paljastaa, että Alpit näkyvät myös Swiss Life Arenan katolle, ja nautimme siellä virvokkeita ihaillen lumoavia vuoristomaisemia ennen pelin alkua. Jännitin peliä Kanadaa vastaan niin paljon, etten juurikaan kyennyt keskittymään katsomon aikaan saamiin kannustushuutoihin ja fanilauluihin. Pääsimme finaaliin, ja fiilis tuntuu yhä näin jälkikäteen hieman epätodelliselta. Miten kaikki voikin mennä niin putkeen taas kerran? Mutta finaali olisi yhä edessä. Sveitsin voitolla koko kansa räjähtäisi riemuun ja juhlapaikat olisivat poikkeuksellisesti auki läpi yön. Ja Suomen voitolla? Vain kysymysmerkki leijui pään yläpuolella ja oli mietittävä hillittyä käyttäytymismallia pelin lopputulosta varten – ihan vaan, jotta ei olisi molemmat lamput pimeänä kotimatkalla Suomeen.
Ennen finaalipelin alkua kuvittelimme lähteneemme fanzonelle hyvissä ajoin muutamaa tuntia ennen, mutta tilanne hallin ulkopuolella oli jo muodostunut kaoottiseksi. Fanzone oli suljettu poliisien toimesta, ja selkiemme taakse kerääntyi valtavia määriä sveitsiläisiä faneja odottamaan ”hallittua” alueelle päästämistä. Tunnin verran odotettuamme poliisi sanoi megafooniin saksaksi jotakin, minkä seurauksena kaikki alkoivat huutaa riemusta. Olimme jo vitsailleet siitä, että kuolisimme ihmisvyöryn alle, jos nauha vain poistettaisi ihmisten ja tyhjän baanan välistä, kunnes nauha nostettiin ylös. Tunnelma oli kuin Leijonakuningas -elokuvan kohtauksessa, jossa Simban isä lopulta kuoli biisoneiden alle juostessaan ränniä pitkin karkuun. Oli pakko käyttää muutama kerta jenkkifutiksesta tuttua ”pesukonetta” ja olkapäätä niinä ohi kiitävinä hetkinä, kun tunsin jonkun tussahtavan hartiaani juostessaan ohi. Me päätimme kävellä – kävi miten kävi.
Saimme koko reissulle aivan uskomattoman kruunun, koska Suomi toden totta voitti kultaa. Sveitsiläisten koko matsin ajan kestäneet bileet loppuivat kuin seinään, mutta siten arvelimmekin käyvän, jos Suomi voittaisi. Turpaan ei kuitenkaan tullut. Paikalliset osoittivat mieltään ainoastaan kaatamalla kovia puupenkkejä kumoon lähtiessään häntä koipien välissä kotiin (koska baaritkaan eivät olisi läpi yön auki). Pelipaitojen selkiä koristavat sekä ratkaisumaalin tekijä Heleniuksen että ahkeran puurtajan Puljujärven nimmarit. Saimme ne palkaksi rohkeudestamme ujuttautua hallin taakse pukukoppien läheisyyteen musta tussi kourassa. Muuten emme heidän juhlintaa jääneet häiritsemään.
Emme saaneet kahdestaan kovin kummoisia bileitä fanzonella aikaiseksi, mutta kisamatka oli kokonaisuudessaan antoisa ja palauttava. Oli virkistävää olla täysin uudessa maailmankolkassa, ja onneksemme selvisimme ilman pienintäkään vastoinkäymistä. Tällaiselle matkalle ei voi enää lähteä uudestaan, koska parempaa ei voisi olla luvassa – paitsi jos järjestäjämaana olisi Malediivit. Sitä odotellessa.
Vastaa