Harvemmin olen tuntenut itseäni niin idiootiksi, kuin kaataessani yrjön hajuista liejua biojäteastiaan kesken ”hapanjuuriviikon”.
Kaikki alkoi reseptistä, jota olen sata vuotta säilyttänyt arkistoissani tehdäkseni hapanjuurisämpylöitä. Kokeilu vaikutti harmittomalta: Sekoitetaan jauhoja ja vettä. Lopun aikaa oikaistaan jalkoja sohvalla ja juuri syntyy kuin itsestään. Toinenkin päivä meni vielä kohtuudella, koska sama idiootinvarma toisto oli edessä. Pieni sekoitus, ja jalat ylös. Ahhh tätä nautintoa. Tulevasta tietämättömänä olin iloinen ja odottavainen. Silmäilin kuplivaa purnukkaa pesukoneen päällä. Enää vajaa viikko, ja taivas on auki!
Kolmantena päivänä todellisuus alkoi iskeä tajuntaani, kun rakas mieheni astui leipomiskuvioihin. Olin onnistunut säilyttämään herkullisen mielikuvan juurenteko-ohjeen ”aromaattisesta” tuoksusta, mutta sekoittaessamme uutta ”poikaa” muhimaan, liejun oikea haju alkoi selvitä. ”Selvästi oksennus, hyi helvetti!” ”No, kuuluu varmaan hapantumisprosessiin”, lohdutimme toisiamme. Katseista kuitenkin näki, että kyseessä ei ollut ainakaan ensirakkaus hapanjuurta kohtaa. Neljäntenä tai viidentenä päivänä (ajantajuntani hämärtyi tuolla piinaavalla viikolla) alkoi pluttaus: Ohjeessa neuvottiin ottamaan grammavaakan kanssa tällä kertaa vain pieni määrä jauhoseoksesta uuteen potraan ”poikaan”. Taloudellisina ihmisinä meitä alkoi närästää jauhojen haaskaaminen, koska niitä oli mennyt lähes puoli kiloa yrjön hajuiseen liejuun, ja jatkossa valtaosa oli tarkoitus kaataa jäteastiaan vain, jotta voi tehdä lusikallisesta lisää yrjön hajuista liejua. Maku alkoi mennä toden teolla – hajun olisi toivonut menneen.
Kultaistakin kultaisempi mieheni ymmärsi tilanteen vakavuuden, ja tarjoutui liejunkaatajaksi. Hän on herrasmies, joka pelasti neidon hädästä tässäkin tapauksessa. Veimme jämäjuurta biojäteastiaan, ja kuin kaiken kruunuksi roskiksille sattui samaan aikaan asioimaan v*ttumainen naapuri. Hän ei todellakaan tervehtinyt ja piti siitä huolen. Huomasin, koska itse kailotin ”morjens” kovaan ääneen, ja hän käänsi päänsä. En usko, että ripsipidennysteni puuttuminen oli syynä moukkamaiseen käytökseen. Pään kääntämisen reaktio oli kuitenkin selkeä viite siitä, että naapuri vähintäänkin joko kuulee tai näkee. En jäänyt selvittämään asiaa, koska Yrjö pöhisi pöntössä ja siitä oli päästävä eroon. Tavallisesti siellä ei käy ketään samaan aikaan. Kaadoimme hajut biojäteastiaan lisää tunnelmaa luomaan.
Ajatus vauvasta tai koiranpennusta alkoi vaikuttaa paremmalta ajatukselta, kuin saamani idea hapanjuurisämpylöistä. Reseptin takia olimme ostaneet jo kerran lisääkin jauhoja – ihan vain saadaksemme säilyttää oksennuksen hajusta ja näköistä liejua vessassa pesukoneen päällä. Saunomiskokemuskin oli poikkeuksellinen, koska sai nenäkarvat höröllään nuuhkia, voivatko liejut herätä vielä aidommin eloon ja tulla purnukan ulkopuolelle morjenstellen haisemaan. Olimme nimenneet liejun virallisesti Yrjöksi – ja syystä.
Nyt minäkin, valitettavasti ja orastavasti, tiedän sen. Liejun hajusta tuli Surströmming mieleen, vaikken ole kyseisiä kaloja maistanutkaan. Voiko olla enää turhempaa touhua kuin tuhlata kallisarvosta aikaa tehdäkseen viikon hapanjuurta? Ei ihan äkkiä keksi. Sämpylöiden ohjeessa luki valmistusaika yli 60min – eikö siihen olisi voinut suoraan laittaa, että yli viikko? Ne eivät kohonneet, olivat niin rapeita että rugbyn jäljiltä jääneet viimeisetkin hampaani meinasivat luovuttaa, ja maha meni sekaisin. Elämäni hukatuin viikko ikinä.
Vastaa