Syksy saapui vesisateineen, ja mieleeni tuli välittömästi ajatus palata lempiaiheeseeni pyöräilyyn. Kombini on ruostunut yhtä käyttökertaa lukuunottamatta kesän yli varastossa, ja tunnen siitä jopa mielihyvää. En suunnittele kaivavani rapistunutta fillariani neljän sen ympärille vuoratun naapurin polkupyörän välistä. Kävelen mielelläni kymmenen kilometriä, jotta polkaisuakaan ei tarvitse tehdä – edes terveyden vuoksi. Tosin mielenterveyteni pysyykin juuri tällä tavalla huomattavasti parempana.
Muistan elävästi pyöräilleeni ammattikorkeakoulun harjoittelujaksolle arkipäivisin mäkisellä ja mutkaisella pyöräilijäntappopätkällä vuonna 2016. Sitäkin paremmin muistan kuitenkin erään vuoden 2009 aikana säännöllisesti kulkemani kymmenen kilometrin työmatkan, jolloin olin vielä rohkea. Suorastaan uhkarohkea ottaen huomioon, että olen ajanut fillarin kanssa auton alle jo ennen kouluikää, ja teini-iässä lentänyt tangon yli asfalttiin, koska käyräsarvisen Tunturini jarrut löivät lukkoon jyrkässä alamäessä. Vuoden 2009 työmatkaani kuljin kuitenkin säitä uhmaten vaikka jäisellä tiellä, ja koin olevani parempi ihminen harrastaessani hyötyliikuntaa (todellisuudessa olin myynyt jälleen autoni).
Työpisteeni oli kiinteä, mutta toisinaan ”keikkahommiin” lähdettiin muualle. Sitä ei vain aina muistettu kertoa etukäteen. Olinkin ollut jälleen reipas, ja polkaissut kymmenen kilometriä rapean pikkupakkasen saattelemana töihin. Koska pyöräillessä tulee hiki (ainakin näin tuhdilla tytöllä), olin helpottunut ollessani työpaikalla – vain kuullakseni, että sen päiväinen keikka alkoi juuri samalla hetkellä alle kilometrin päässä kodistani, josta olin juuri polkenut. Palasin siis työnantajan käskystä samaisen kymmenen kilometrin reitin keikkapaikalleni, ja tunsin itseni totaaliseksi idiootiksi. Kyseisen työmatkan polkeminen säännöllisesti päättyikin siihen päivään, koska en keksinyt yhtäkään järkevää selitystä jatkaa sitä. Olin kuitenkin ilmeisen optimistinen, koska jatkoin työmatkapyöräilyäni vuoden 2016 koulun harjoittelujaksolla, kuten olen aiemmin kertonut artikkelissani Pyöräily on kivaa?, ja jossa ammun harrastukseni alas lopullisesti.
Puhelin on keksitty, ja työnantajalla on takuulla työntekijöidensä numerot. Soittakaa niihin. Minun arpiani se ei enää korjaa, mutta olisi suopeampiakin tapoja saada toinen luopumaan aktiviteetistaan. Minullekin olisi tarvinnut ainoastaan kertoa, että syö suklaata, ja kulje bussilla. Olisin ollut viisaampi (ja lihavampi) jo monta vuotta aikaisemmin. En ehkä vihaisi pyöräilyäkään niin paljon.
Vastaa