Miltä tuntuu olla puolet kaikesta ajasta yksin, kun muu ”perhe” viettää yhdessä aikaa toisella paikkakunnalla sukulaisineen? Olen yksin joka toinen viikko, jokaisen lasten kouluviikon ajan. Se on lyhyen aikaa nautinto, mutta neljässä vuodessa se muuttuu muuksi kuin nautinnoksi. Kun lähdin unelmieni miehen matkaan Rocket Leagueta lainatakseni ”peili peilissä”, tulevaisuudennäkymänä oli 10 vuotta lapsiperhearkea.
Meidän arjessamme – perheen äitipuolena – minä olen täysin näkymättömissä joka ikisellä kouluviikolla, eivätkä lapset soittele arkisin minulle, tai pidä muutenkaan yhteyttä (ehkäpä, koska heillä on jo kaikki tarvittava omalla paikkakunnallaan kuten isä ja äiti). Asun ja työskentelen 125 kilometrin päässä, joten välimatka on liian pitkä paikkakuntien välillä päivittäin sahaamiseen. Olemassaoloni on täysin sidottua isän läsnäoloon, ja muuna aikana minua ei tarvita. Siltä se ainakin tuntuu, ja siksi on todella haastava yrittää pitää yhteistä arkea yllä. Lapset vaativat vastausta, miksen ole riittävästi arjessa mukana toisella paikkakunnalla, jossa he käyvät koulua (äidin asuinpaikan vuoksi). Minulla on työ, jossa pitää käydä. Minulla tulee myös olla oikeus tehdä töitä valitsemallani paikkakunnalla tai ainakin elää siten, ettei mieheni ex-vaimo määrittele tekemisiäni ja olemisiani.
On vaikea luoda itsestään kuvaa turvallisena aikuisena, jos kaikki yhteinen aika keskittyy pitkän työviikon jälkeiseen, ansaittuun, ohikiitävään viikonloppuun. On täysin normaalia haluta rentoutua, jos arki on työn puolesta raskasta. Lapsille arkeni näyttäytyy viikonloppumoodina, jossa lasi viiniä kaadetaan jo puolilta päivin. Hei eivät näe arkista totuutta, joten voin kuvitella olevan hankalaa uskoa tarinoitani työssä käynnistä todeksi. Herätän valitettavan usein harmistusta, kun en jaksakaan toimia lasten leikittäjänä, tai kaikki skipiditoiletit eivät kiinnostele juuri 50-tuntisen työviikon vedettyäni. Ymmärtääkseni kuitenkin myös ydinperheiden vanhemmilla esiintyy samankaltaista väsymystä ajoittain (tai sitten olette vain niin supervanhempia, että pisteet siitä!). Perheviikonloppuni alkaa tyypillisesti puoli tuntia sen jälkeen, kun olen päässyt vihdoin kotiin ja saanut riisuttua hikiset sukat jaloistani. Syömään tuskin olen vielä edes ehtinyt. Innokkaita lapsia sisältävä auto kaartaa niillä main pihaan tuliaisina lähes kahden viikon uusimmat uutiset ja löydökset.
Leikitelläänpä ajatuksella, että siirrän elämäni sinne paikkakunnalle, jolle minun ei kuulunut ikinä palata (osio Unelmieni mies ja elämäni rakkaus). Jos muuttaisin uusioperheen mukana samalle paikkakunnalle, voisin jättää nykyisen työni ja hakea sieltä suunnalta uuden. Voin toki alistua tekemään ”mitä tahansa työtä koska lapset”, jos haluan työmatkaksi alle 50 kilometriä. Oman alani töihin voisin hakeutua yli 50 kilometrin päähän, ja istua sitten kehä kolmosella autossa sen ajan, kun muu perhe viettää iltapäivää kotona. Niistä kumpikaan vaihtoehto ei vain houkuttele – valitettavasti. Lähes 50-vuotiaana mukavuudenhalu on jo kasvanut niihin mittasuhteisiin, että rappusten sijaankin mennään hissillä vain, koska lasku alas portaita kestää kolme kertaa pidempään kuin nuorena.
Toistaiseksi tyydyn nykyiseen lapsiviikkoarkeeni, jossa muu perhe sukulaisineen on juuri tilannut pizzaa, kun itse saavun tyhjään kotiin. Olen juuri ollut 7 tuntia töissä syömättä, juomatta ja pissaamatta (ja pizzaamatta, tätimieshuumoria). Valmistan itselleni kauhtuneista vihanneksista salaatin, koska olen luvannut pudottaa keräämäni 10 kiloa painoa. Voisin tuhota oman dieettini hankkimalla itselleni pizzaa, mutten halua tehdä sitä, koska syömisen mielipahan lisäksi minua harmittaisi syödä se yksin.
Ennen lasten hankkimista pariskunnat viettävät tyypillisesti kahdenkeskistä aikaa ja nauttivat toisistaan. Jossain elämänvaiheessa halutaan julistaa heidän välistä rakkauttaan hankkimalla (tai saamalla) yhteisiä lapsia. Aika harva tulee ajatelleeksi, että meillä mieheni kanssa ei ole koskaan elämässämme ollut sitä aikaa, kun saatiin tutustua pariskuntana ja viettää yhteistä rakkausaikaa kahdestaan. Meidän tutustumisaikaamme on arki, jossa ex-vaimon ”henki” kulkee uusioperheen mukana joka paikkaan muistuttamassa, että minua ennen on ollut paljon tärkeitä aikoja ja tapahtumia, joihin en ole osallinen. Rakkaus puolisoon ja entisen elämän ”perhe” eivät mielestäni saa sulkea toisiaan pois – ainakin haluan uskoa niin. Artisti Mirellan Timanttei-biisin sanat ”löydän vielä jonkun joka kattoo mua ku oisin maailman ainoo” eivät kuitenkaan voi toteutua niin kirjaimellisesti koskaan.
Vastaa