Itse olet valinnut tämän elämän. No juu, se tiedetään. Se on ikään kuin oikeutus sormella osoittamiseen. Olen syypää, valinnan tehnyt, ja vastuullinen. Voin lähteä milloin hyvänsä, jos ei homma miellytä. – Kuulostaa helpolta. Siitä ei kuitenkaan saa olla kysymys, kun haluaa olla rakastamansa ihmisen kanssa. Mutta siinä elämäntilanteessa tarvitaan kaikkia uusioperheen jäseniä. Vikaa ei ole kenessäkään eikä missään. On vain olosuhteet, joihin perheessä jokaisen tulee sopeutua – ei ainoastaan ydinperheen ulkopuolisen tulokkaan. Olisi kohtuutonta edes yrittää väittää, etteikö vastuu kuuluisi kaikille uusioperheessä. Itseasiassa se kuuluu myös lapsille heidän kykenemissään rajoissa. Lastenkin tulee kasvaa uusioperheeseen, halusivat tai eivät.
Jos lapset ajattelevat, että harmikseen eivät voineet valita äitipuolta voin lohduttaa, etteivät ne lapsetkaan olleet äitipuolen valinta. Lapset kuuluivat pakettiin (käytän inhoamaani sanaa näemmä ärsyttääkseni itseäni). Ei ensinnäkään voi olettaa äitipuolen uhraavan kaikkea mahdollista jonkun toisen lasten vuoksi. Eivät lapsetkaan uhraa juuri mitään uuden äitipuolensa vuoksi, mutta äitinsä vuoksi he tekisivät lähes mitä hyvänsä. Oletus on usein se, että itse olet valinnut, ja että jos et jaksa niin lähde menemään. Siksi on haastavaa – ja jopa pelottavaa – yrittää muodostaa tunteita lapsipuolia kohtaan. Tunteet pyrkii pikemminkin pitämään poissa mahdollisimman pitkään, koska ajatus erosta musertaa jo ajatuksen tasolla. Pahimmassa tapauksessa – jos uusioperhe lopulta hajoaakin – haihtuu elämästä kerralla kokonainen perhe (voisin omasta kokemuksesta sanoa, että myös ydinperheessä voi käydä niin). Äitipuolelle jää vain luu käteen.
Tiedän sellaisia entisiä pariskuntia joissa on erottu, koska äiti- tai isäpuoli ei lapsen aidon vanhemman mielestä kohtele hänen lapsiaan oikein. En ota enempää kantaa, mutta mielestäni on aavistuksen epäreilua, että koko parisuhde ja rakkaus hylätään vain, ”koska lapset”. Ovatko lapset edes se todellinen syy, vai käytetäänkö siinäkin pelinappuloina niitä asian viattomimpia osapuolia? (Siitäkin on kokemusta, kuten olen aiemmin kertonut.) Lapset tuntuvat olevan aina se syyttömin osapuoli, mutta ovat silti sangen usein syy ja peruste esimerkiksi uusioperheiden eroon, jossa puolikas vanhempi jää sitten nuolemaan näppejään annettuaan sen odotetun ”kaikkensa”. Olisiko pieni ripaus ymmärrystä pelastanut senkin rakkauden (Tarkoitan tässä aikuisten välistä pariskuntarakkautta. Jokainen rakastaa omaa lastaan omalla tavallaan, eikä se ole tämän artikkelin puheenaiheena.) Eli lapset ajavat rakkauden yli? Ymmärrän toki, jos on jotakin todellisia syitä, mutta lasten käyttö syynä uusioperheen hajoamiseen on mielestäni ala-arvoinen selitys. Ydinperheessä pysytään vaikka 20 vuotta silmät tai sydän mustana, ”koska lapset”.
On vaikea uskoa, että hylätty äiti- tai isäpuoli olisi ylipäätään ollut rakastettu, jos hänet on niin helppo poistaa kuvioista. Onko perheeseen haluttu vain uusi vanhempi (hänen rakkautensa kustannuksella), ja lopuksi todettu ”ettet ollutkaan sopiva vanhempi – sori, voit lähteä”. Tuleeko biologiselle vanhemmalle mieleen riittävän usein, että hänen lapsensa ovat aluksi täysin tuntemattomia äiti- tai isäpuolelle. Myöhemmin – nähtyään satunnaisesti lapsia – uusi vanhempi tietää heistä joitain yksittäisiä pintapuolisia asioita ja roppakaupalla mieltymyksiä (ne erityisesti selviävät melko aikaisin, koska ruoka on pahaa ja pitäisi saada uusi peli). Oikeat vanhemmat tietävät aivan eri määrän lapsistaan (ymmärrettävästikin), eikä uusi vanhempi tule ikinä saamaan heitä lähimainkaan kiinni sen tiedon määrässä. Siksi sanoisinkin, että ymmärrys ja tiedon lisääminen olisi todella tarpeen. Tilanne ei todellakaan ole helppo äiti- tai isäpuolelle – ei liiemmin ydinperheellekään. Ongelmia syntyy, jos niistä ei puhuta, ja lopulta erotaan (helppo ratkaisu vähemmän rakastavalle osapuolelle).
Tiedän toisenkin tapauksen, jossa vanhempi ei vain voinut elää sen asian kanssa, että uudella puolisolla on omiakin sääntöjä. Normaalissa ydinperheessä on täysin tavallinen tilanne, että lasten isät ja äidit ovat joistakin asioista toisinaan eri linjoilla. Miksi se muuttuu uusioperheessä? ”Koska lapset”? ”Minun lapset, ei sinun”. Tuleeko se inhimillinen totuus riittävän usein mieleen, että ne lapset kuitenkin ovat äiti- tai isäpuolen arjessa (ja kodissa) yhtälailla. Saamatta varsinaisesti mitään erityistä huomiota heiltä toisin kuin ”oikeat vanhemmat”, myös uudella vanhemmalla on sääntöjä ja periaatteita omassa elämässään – ja saa ollakin!. Miksi ei olisi? Mikä velvollisuus hänen on niistä luopua? Asioiden uudelleen järjestely ei vie oikealta vanhemmalta lasta pois vaan päinvastoin osoittaa, että uusi jäsen on laumaan tervetullut.
Taistelen riittämättömyyden ja ulkopuolisuuden tunteiden kanssa lähes päivittäin, ja toisinaan niitä tulee peiteltyä pinnallisin keinoin. Joskus tekeydyn välinpitämättömäksi – sekin on vain keino paeta tilannetta hetkeksi. Korvatulpat tai aurinkolasit sulkevat minut konkreettisesti perhearjen ulkopuolelle ja peittävät sen tuskan, jota uusi elämä tuo ajoittain. Peittely ja ”arskojen” takana piilottelu ei ole ilkeyttä – pikemminkin siten pyrkii suojelemaan muuta uusioperhettä omalta tuskaltaan. Epäilen biologisillakin vanhemmilla olevan ajoittain riittämättömyyden tuntemuksia, mutten usko siihen liittyvän hylätyksi tulemisen pelkoa. Äiti- ja isäpuoli saattaa alitajuisesti pelätä sitä hyvinkin paljon, koska aina on olemassa lopputulos, jossa häneltä katoaa koko perhe elämästään.
Riittämättömyyden tunne lisää ulkopuolisuuden tunnetta: ”Ei minusta näköjään ole tähän. En riitä omana itsenäni. En kuulu tähän porukkaan. Kohta minut varmaan hylätään. Valitsin väärin.” Noihin lauseisiin liittyy toteutumattomia odotuksia, epäonnistumisen tunteita, ja pelkoa (sen lisäksi että kokee olevansa yksin ja ulkopuolinen). Kun kokee, ettei sinua hyväksytä sellaisenaan (esimerkiksi omia sääntöjä tai periaatteita), tai ei saa vastakaikua lapsilta (joilla on jo omat vanhemmat eli se tarve sinänsä on jo täytetty), saattaa ulkopuolisuus helposti lisätä riittämättömyyden tunnetta – minua ei tarvita. Menettämisen pelko kulkee mukana alituiseen ja kierre on valmis. Keskustelu kumppanin kanssa auttaa katkaisemaan kehän, ja vaikka se tuntuisikin vaikealta puheenaiheelta, kaikesta -erityisesti vaikeista asioista täytyy voida keskustella. Tästä syystä meidän uusioperhe voi hyvin, väittäisin. Unelmieni mieheni haluaa puhua asiat perusteellisesti halki, ja suosittelen keinoa kaikille tilanteessani oleville.
Uusiperheen yhteen liimaamisessa biologinen vanhempi on mielestäni vahvasti ikään kuin linkki ja tukipilari, jolla on valitettavan suuri vastuu koko uusioperheen toiminnasta. Pyrin itsekin pitämään takaraivossa kokoajan sen muistikuvan, että puolisoni kannattelee harteillaan koko uusioperhettä, ja pudottaessaan taakan se hajoaa pirstaleiksi (tai ainakin korjaamiseen tarvittaisi sitten todellinen ammattilainen – vertaisin korvaamattomaan ming-vaasiin). Näinhän se ei saisi olla. Taakan kuuluisi jakautua tasaisesti kuten ydinperheessä, jossa lapset kantavat vanhemmilleen vastuuta varauksettoman rakkauden osalta, ja puolisot tukevat tasavertaisina toisinaan. Uusioperheet tarvitsevat ymmärrystä, ja vielä suuremmin tukea. Tukea ihmiset! Tilanne ei todellakaan ole lähtökohtaisesti normaali.
Vastaa