Kuten olen aiemminkin todennut, ihmettelen säännöllisesti sitä onnea, jonka lopulta sain. Onnellisuudesta sanotaan vaikka mitä, mutta ymmärtääkseni onnellisuus on hetki – minun saavuttamani rakkauden kohdalla jo neljän vuoden mittainen. Yritän myös etsiä säännöllisesti edes yhtä virhettä rakkaasta puolisostani – turhaan. Edellisessä elämässä riitti jopa korvan muoto, mutten jostain kummasta syystä kykene löytämään pienintäkään virhettä tuosta pörröisestä nallekarhustani. Se on hämmentävää ja epäuskottavaa. Miten se voi ylipäätään olla mahdollista?
Jo alussa sain romanttisesti erilaisia kukkapuketteja ja pieniä lahjoja niin arkena kuin juhlapäivinäkin. Moni saattaa miettiä, että sellaista se alkuhuuma on, ja siten minäkin kuvittelin asioiden menevän. Mennessämme Vegasissa naimisiin kaikki oli yhä yhtä totta, ja tuo virheetön uljas komistus seisoi edessäni turvallisuutta ja rakkautta uhkuen (olin näkevinäni myös pientä miehistä liikuttumista katsoessamme toisiamme silmiin). Korkatessamme limusiinissa kuohuvan, pähkäilimme kaksin kuin aikuiset konsanaan, tapahtuiko se oikeasti – siinä 8 minuutin seremonian aikana?! Ajallinen kesto ei lieventänyt upeaa tilannetta lainkaan vaan päinvastoin tuntui kirkkohäiden ja kättelyjonojen sijaan helpotukselta. Päässäni oli soinut säännöllisen epäsäännöllisesti jo vuosia Erinin ”Kohta hänen” ja kappale oli saanut minut aina kyyneliin. Biisin sanoitus oli kuunnellessa tuntunut kuin prinsessatarinalta, jonka en osannut edes haaveilla osuvan koskaan kohdalleni. Häiden jälkeen kappale ei soinut enää päässäni – eikä soittolistoillani. Se oli jo toteutunut.
Vaikka toisissa blogin osuuksissa puhun toisenlaisesta arjesta kuin nyt, parisuhdearkeni on mieleni lokeroissa oleva erillinen osio. Ja siihen on syynsä. Sitä ei voi verrata mihinkään muuhun aiemmin kokemaani tai kuulemaani. Jokainen parisuhde on erilainen eikä niitä toki voisikaan verrata toisiinsa, koska sellainen ei ole reilua eikä edes tervettä. Olemme yksilöllisiä kuten myös parisuhteemme ovat. Takaan ja alleviivaan, ettei ole olemassa samanlaisella historialla varustettua naista kuin minä, eikä sen suuremmin samanlaista miestä kuin omani. Se on inhimillistä ja normaalia. Kopiointi toisten parisuhteiden toiminnasta on tuhoon tuomittua, koska kaikki asiat eivät kuitenkaan mene kuten ne oli (joku toinen pariskunta) alun perin suunnitellut. Toivon sydämeni pohjasta jokaiselle elävälle oliolle onnea rakkaudessa. Pystyn silti varmuudella sanomaan, ettei tätä onnea voi kukaan muu elää tällaisenaan, kuin minä. Ja se on sanoinkuvaamattoman arvokasta – olen ikuisesti kiitollinen.
Arjen pienet yllätykset – jotka itse koen todella suurina tekoina puolisoltani – lisäävät kunnioitusta toista osapuolta kohtaan, ja mielestäni kasvattavat myös rakkautta entisistä mitoistaan aina suuremmaksi. Mieheni sai tietää, että minulle oli kehittynyt rutiini hänen poissaoloviikoillaan katsoa töiden jälkeen Emmerdalea tv:stä (sopivaa saippuaa jo pehmenneille, väsyneille aivoilleni). Lähdimme kävelylle seuraavana yhteisenä arki-iltanamme, ja hän kertoi ajastaneensa telkkarista varuiksi Emmerdalen, jos olisimme sattuneetkin jäämään kotiin. Mitä ennakointia ja rohkeutta! Hän oli valmis ottamaan sen riskin, että kaunis ele ei ”onnistuisikaan”. Hän myös kertoi sen minulle, ja olin haltioissani eleestä vaikka kävelimme jo kaukana kotoa. Hän oli ajatellut minua ja se tuntui hyvältä! Koin tarpeideni olevan hänelle tärkeitä. Katsoin häntä niin rakastuneena, että sydämiä lenteli päästä – jälleen kerran. Uskon, että arjen pienet huomioinnit olisivat hyväksi jokaiselle parisuhteelle. Ne eivät todellisuudessa vaadi paljoa eikä toinen edes osaa odottaa niitä (se on osa ideaa).
Työni on ollut tavattoman raskasta viime kuukausina, ja tulen poikkeuksetta rättiväsyneenä kotiin. 125 kilometrin välimatka ei estä rakasta miestäni tilaamasta minulle kotiiinkuljetuksena pikaruokaa, ja hän on useamminkin yllättänyt minut sillä tavalla. Hampurilaiset ovat aina huippuhyviä – ja erityisesti rankkojen tauottomien työpäivien jälkeen -mutta sitäkin suurempaan arvoon nousee itse teko. Hän haluaa että voin hyvin, ja tuntuu tekevän kaikkensa sen eteen. Toivoisin itsekin olevani yhtä älykäs. Harjoittelen yhä sitä, että tajuaisin mennä autolle vastaan auttamaan tavaroiden kantamisessa. Kun itse tulen töistä, on mieheni auton luona valmiiksi vastassa. Hän kantaa tavarat apunani (tai oikeastaan suurimman osan vaikka yritän kieltää), ja kotona höyryää juuri valmistettu terveellinen ruoka-annos. Olen kiitollinen, että näin vähä-älyinen nainen saa elää noin älykkään miehen kanssa. Uskon silti joka päivä oppivani häneltä taitoja (ja lupaan vielä kyetä yllättämään hänet niin maan perusteellisesti).
Vastaa