Äitipuolen roolissa eläminen ei ole helppoa ja elän jo toista kertaa sitä todellisuutta. Kun lukee yleisesti lasten huoltajien kirjoittamia tekstejä, siellä mainitaan toisinaan kuinka raskasta arki on, mutta ”rakastan lapsiani yli kaiken”. Niinpä. Entä jos se arki on raskasta uusioperheessä muttei voi sanoa samaa jo pelkästään siitäkään syystä, etteivät lapset ole omia? En ole huoltaja enkä ole tavannut heitä synnytyslaitoksella 15 vuotta taaksepäin, vaan olen tavannut heidät joitakin vuosia sitten aloittaakseni tutustumisen täysin alusta. Näen heitä silloin tällöin ja minua puhutellaan etunimellä, koska heillä on jo oma äiti jossain muualla – minun kotini ja arkeni ulkopuolella. En tiedä, millaista isäpuolten uusioperhearki on, mutta siinä saattaa olla joitakin yhtäläisyyksiä äitipuolena elämiseen. Jokainen tarina on yksilöllinen ja asiat koetaan omilla tavoillaan.
En kykene rakastamaan puolisoni lapsia kuten omia yksinkertaisesti siitä syystä, etteivät ne ole minun vaan kahden muun ihmisen (joista toinen sattuu olemaan yli kaiken rakastamani puoliso). En voisi edes väittää rakastavani heitä omina lapsina, koska se loukkaisi heidän oikeita vanhempiaan – saattaisivat siitä lapsetkin älähtää. Samalla tavalla arki on silti on raskasta ajoittain minullekin -”Rakastan heitä yli kaiken” ei vain huoltajien tavoin toimi. Millä minä sitten perustelen arkea, jossa minunkin pinnani on koetuksella? Tottahan se tietysti on, että minunkin kohdallani kyse on rakkaudesta kylläkin perheen isään. Ja jos totta puhutaan, en usko että jaksaisin (eikä minun toki kuuluisikaan olla osa kyseistä kuviota millään tavalla), jos emme jakaisi rakkautta puolisoni kanssa. Onko väärin olla rakastamatta lapsia kuin omia lapsiaan, jos he eivät ole omia?
Äitipuoli joutuu virallisten huoltajien tapaan luopumaan aika paljosta, jotta toisten ihmisten lapset voisivat hyvin. Sanotaan, ”etteivät he ole sinun vastuullasi eikä sinun tarvitse välittää tai huolehtia”. Niinkö? Onko se niin yksinkertaista? Väittäisin (ja tavallaan myös tiedän koska olen myös äiti), ettei asia suikaan ole noin yksinkertainen ja lakaistavissa maton alle tuosta vaan. Parisuhteen ohelle on kiinnittynyt läheisiä, joista on huolehdittava joka tapauksessa ja se kuuluu arkeen. On mielestäni järjen vastaista sanoa, että ”kukin hoitaa omat lapsensa” jos kuitenkin vietetään aikaa koko perheen voimin. On myös järjen vastaista väittää, että ”olet osa perhettä” koska et ole. Olet osa uusioperhettä, jota rakennetaan perustuksista lähtien ja lähdetään liikkeelle puhtaalta pöydältä. Sana ”uusio” kuvaa lähtötilannetta kohtalaisen osuvasti.
On olemassa ydinperhe jossa kaikki ovat kuin yhdestä puusta veistettyjä ja eletään symbioosissa. Sama symbioosi ei toimi uusioperheessä, jossa jo valmiiseen palapeliin tulee täysin uudenmallinen pala. Vaikka tilanne on uusi parhaillaan muodostuvan uusioperheen jokaiselle jäsenelle, on äitipuoli tilanteessa auttamatta se komponentti, jota tarkastellaan (varsinaisen ydinperheen kesken) miettien hyväksytäänkö hänet vai ei. Äitipuolen keinot vaikuttaa näkemyksiin arviointitilanteessa ovat sangen haastavat; Varsinkin alussa on todella huono idea pyrkiä säilyttämään tai luomaan minkäänlaisia rajoja alaikäisille lapsille, jotka temmeltävät äitipuolen omassa kodissa. Vähiten kritiikkiä aiheuttava vaihtoehto on vain myöntyä kaikkeen esittäen, että on riittävän mukava uusi ihminen tuntemattomille lapsille, jotta saa olla jatkossakin heidän isänsä kanssa. Mutta se, onko se oikein kenellekään, onkin aivan toinen asia. Ja tasapuolisiahan siinä oltiin eikö vaan?
En väitä, että edellä kerrotut visiot olisivat suoraan omasta tilanteestani, koska oma mieheni osaa ottaa loistavasti toiset huomioon. Uskon hänellä olleen omanlaisensa ongelmat kahden eri ruokakunnan yhdistämisessä enkä väheksy sitä tilannetta lainkaan. Rakas edesmennyt äitini teki vastuullista työtä perhepäivähoitajana ja myös siinä tilanteessa toisten ihmisten lapset tulevat osaksi ydinperheen arkea. Siinä on jotakin samaa – tosin hoitolapset ovat tilapäisesti vieraassa perheessä arkeansa viettäviä osapuolia ja tilanne väliaikainen. Voin silti kuvitella, että hoitolapsista painaa huomattavasti suurempi henkinen vastuu kuin omista – tai ainakin se näkyi silloisessa arkipäiväisessä toiminnassa. ”Kyllä te (omat lapset) pärjäätte siinä sivussa, minulla on TÄRKEÄMPI VASTUU huolehtia näistä hoitolapsista” – tyyppinen muistikuva silloisesta lapsuudenajasta kaikuu mielessäni. Itse vastuuhierarkiassa on mielestäni paljon yhtäläisyyksiä omaan äitipuolena viettämääni arkeen – vastuu painaa enemmän toisten ihmisten lasten kanssa vaikka omakin on olemassa (lapsen aikuisuus ei poista biologista äitiyttä). Tilivelvollisuus lasten huoltajille vaikuttaa jokaiseen liikkeeseen äitipuolen omassa henkilökohtaisessa elämässä ja arjessa (ymmärrettävästikin, mutta ikävä seikka äitipuolen kannalta ja vaikuttaa hänen elämäänsä merkittävän paljon).
En haluaisi käsitellä lainkaan sitä vaihtoehtoa, että uusioperhearki tuhoaisi lopulta unelmieni rakkauden. On silti vähintäänkin reilua pureskella myös se aihe tässä yhteydessä. Uskon, että tässäkin asiassa on kyse luottamuksesta koko parisuhteen kantavaan voimaan. Koen, että jos rakkaus on riittävän aitoa, sen tulee kestää ympäriltä tuleva paine. Olisi surullista, jos avioliitto ja sen yhteydessä ollut rakkauden voima tuhoutuisi vain siksi, ettei asioita ole voitu käsitellä niiden vaatimalla tavalla. On jokseenkin absurdia ja raakaa ylipäätään ajatella, että tilanteen ratkaisemiseksi kellään yksittäisellä uusioperheen jäsenellä olisi päätösvalta, joka ulottuu koko uusioperheen kokoonpanoon. On mielestäni liian kova hinta hylätä parisuhteen rakkaus vain koska rakastaa lapsiaan. Että koko peli vihellettäisi poikki todeten, että kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, mutta he eivät voi olla lasten takia yhdessä. Absurdia asiassa on se, että ydinperheen olemassaoloa perustellaan varsinkin huonoina aikoina juuri sillä, että lasten takia halutaan pysyä yhdessä.
Eihän lapsilla voi olla niin suurta valtaa tässä yhteyskunnassa, että he määrittelevät oikeudet rakkauteen ja parisuhteeseen. Vai elämmekö me täällä maailmassa ainoastaan lasten vuoksi? Ymmärrän lasten oikeudet (eikä kysymys olekaan niistä). Koen silti, että minulla on oikeus löytämääni unelmieni rakkauteen, jota odotin 31 vuotta (ja jona aikana lapset ilmaantuivat maailmaan).
Puolison lasten olemassaolo asettaa äitipuolen elämään suuria valintoja heidän oikean äitinsä kautta, eikä itselläni ei ole valtuuksia esimerkiksi päättää missä asumme (asuinpaikkakunta määräytyy lasten koulun ja äidin kotiosoitteen mukaan). Toisin sanoen saadakseni jokaviikkoisen parisuhteeni normaalille tasolle minun tulisi siirtää elämäni mieheni ex-vaimon kanssa samalle paikkakunnalle. Voin sen sijaan hyväksyä vallitsevat olosuhteet eläen puolet arjesta yksin, vastaillen lasten kysymyksiin miksen ole enempää heidän arjessaan, ja käyden töissä jotta saan oman osuuteni lapsiperhearjesta kustannettua. Kokemani mukaan juuri kuvailemastani arjesta ei jää mitään jäljelle kun lapsista tulee aikuisia ja toivon, että olen väärässä eikä historia toista itseään. He eivät ole minun eivätkä he koe, että heillä olisi mitään velvollisuuksia minua kohtaan – ja tarvitseeko ollakaan? Olen vain äitipuoli – tilapäisesti – ohikiitävän kymmenen vuoden ”hetken” – toivottavasti kuitenkin läpi elämän heille jollakin tavalla merkityksellisessä roolissa.
Vastaa