Syövän pelko

”Sinulle puhkeaa myelooma. Mutta älä mene googlettamaan, siellä on niin paljon kaikenlaista” olivat ne sanat, kun kuolemantuomio langetettiin päälleni alle kolmen kympin iässä. Tuijotin lääkäriä ja mietin, kuuluisiko minun nyt puhjeta hysteeriseen huutoitkuun, nyyhkyttää hiljaa pää alaspäin, vai kiittää ja poistua coolisti ikään kuin homma ei tuntuisi missään. En ollut varma kuuluuko sen näkyä, etten olisi halunnut tietää, mihin tulen kuolemaan. Toki jo ennen sitä voi kuolla tapaturmaisesti, sydäriin, tai johonkin muuhun syöpään. Kysyin myöhemmillä kontrollikäynneillä (saatuani jälleen toiveikkuuden takaisin) voisinko kuitenkin olla niinkin onnekas, että elän vanhaksi. ”Se on erittäin epätodennäköistä”, vastattiin. Tässä sitä siltikin yhä ollaan lähes 20 vuoden jälkeen. Taudin keski-ikä oli jotakin 60 ja 70 väliltä, joten on ehkä syytäkin olla.

Kun on vasta hiukan yli parin kymmenen, ei tule ajatelleeksi, että on olemassa kohtalokkaita sanoja. Sellaisia, jotka muuttavat suuntaa elämänvalinnoissa ja arvomaailmoissa. Omasta suhtautumisesta tulee ammatillista, ja toimii kuin ensihoitajat onnettomuuspaikalla. Ajatus kulkee turhankin rauhallisesti ja järkevästi ja elämää kuljetaan päivä kerrallaan nauttien kaikesta vielä kun voi. Sanat kuulostavat synkeältä, mutta ovat todellisuudessa turtumusta siitä tosiasiasta, että on jo kauan sitten pudonnut korkealta ja kovaa. Elämänlangat ovat omissa käsissä, mutta niitä vetelee jokin taho jolla on oikeus päättää, kuinka kauan täällä saa olla.

”Kannattaa ostaa oma asunto ennemmin kuin asua vuokralla, vaikka asuukin yksin.” Kannattaako, jos ei tiedä kuoleeko puolen, vai neljän kymmenen vuoden päästä? Ei olisi reilua jättää jälkeensä vasta ostettua kaksiota satojen tuhansien eurojen velkoineen. ”Olisi kiva saada lapsi rakkaan puolison kanssa.” Olisiko, jos on kokoajan olemassa tietoinen riski siitä, että lapsen äiti kuolee syöpään ennen kuin lapsi pääsee vaipoistaan? Tieto siitä, että kuolee mahdollisesti ennenaikaisesti, muuttaa juuri niiden suurten linjojen vetoa elämässä. Leffapopcornit ehtii syömään ja uudet kivat kengät pääsee näyttämään illanvietossa, joten on omalle mielelle huomattavasti terveellisempää keskittyä nauttimaan niistä paljon puhutuista pienistä asioista.

Pystyn elämään tiedon kanssa ja nautin elämäni hetkistä niin täysillä kun voin, mutta itse kuolemantuomiota en voi unohtaa. Omassa kropassa kehittyvää syöpää ei voi sulkea pois arjesta eikä sellainen sen kurissa pitämiseksi olisi järkevääkään. Kun haluan toisinaan mainita asiasta (ihan vaan, jotta ihmiset olisivat tietoisia syövän olemassaolosta niinkin lähellä), on harmillista huomata muiden järkyttyminen ja surullisuus. Tarkoitukseni ei ole järkyttää kenenkään mieltä tai hyvinvointia enkä näe syytä, miksi se ylipäätään olisi muille ”kova paikka”. Vaikka taudin puhkeaminen tulevaisuudessa on ikävä tosiasia, en voi antaa tiedon hallita arkeani. Pyrin katsomaan eteenpäin ja nauttimaan mahdollisimman monista kokemuksista ja hetkistä – olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja.

Onhan se totta, että ajoittain tulee käytyä ”syvässä päässä”. Tuolloin yrittää olla kiitollinen siitä, että on saanut tietää asiasta niin varhain, että syöpää voidaan mahdollisesti hallita paremmin. Lieveilmiönä kuitenkin tulee tarkkailtua omia kipujaan, väsymystään ja oireitaan peläten, että ne ovat merkkejä taudin etenemisestä. Lopulta, oman mielenrauhan palauttamiseksi, tulee käytyä ”turhaan” lääkärissä. Joskus, kun elämä potkii päähän ja sarvet kasvavat otsalle miettii, että ”onneksi pääsette minusta kohta eroon”. Tunneskaala on laaja ja ajatukset vaihtelevat niin omituisiin ääripäihin (kuten ehkä huomaattekin), ettei oikein itsekään tiedä, kuinka asiaan pitäisi suhtautua. Pelko kytee jokaisen ajatuksen loppupäässä, mutta kun avaa silmät ja pyöräyttää päätään ympäri, tajuaa olevansa onnekas – elämä jatkuu yhä aivan normaalisti – kaikki on hyvin.

Ennen ihanaa puolisoani, sinkkuaikoinani ajatus kuolinvuoteella olosta pelotti toisinaan hyvinkin paljon: Kuvittelin itseni yksin saattohoitoon, yhden hengen huoneeseen, jossa hoitajat kävisivät välillä lääkitsemässä ja kyselemässä kuinka voin (ja katsomassa milloin olisin kuollut). Hullua kyllä, mutta tuolloin tulin miettineeksi, keitä sängyn laidalla kävisi kylässä. Mitä he toisivat lohduttaviksi tuliaisiksi ennen tuskaista kuolemaani pois pimeään? Ja sitäkin enemmän, keitä siellä ylipäätään kävisi. Nykyään saan siihen ajatukseen toisenlaisen lohdun. Oma rakas mieheni olisi kuolinvuoteellani tukenani, tuli eteen mitä tahansa. (Tähän olisi miljoona biisiä linkitettävänä, mutten viitsi koko synkän hetken soittolistaani luetella.)

Suurin syöpään liittyvä toiveeni on, että elettyäni lapsiperhe-elämää koko aikuisuuteni ajan, ehtisin viettämään mieheni kanssa vihdoin aikuisten elämää ilman alaikäisiä lapsia. Lupaan olla jo päivästäkin tyytyväinen, mutta toivon enemmän. Eläkkeestä haaveilu on jo niin kaukainen ajatus, että kohti sitä on kuljettava päivä kerrallaan katsellen, mitä elämä tuo tullessaan. Täällä eletään vain kerran. Kaikki mitä teen juuri nyt, on saavutettua elämänlankaa ja saan varmuudella kokea sen. Tulevaisuus lienee meillä kaikilla Paratiisihotelli-realitysarjan tyyliin pelkkää Pandoran lipasta, mutta jokainen askel kohti omia haaveita on korvaamattoman arvokas hetki elämää.

Haluaisin mielellään kuulla, jos muilla on omia kokemuksia siitä, millaista on elää syövästä tietoisena. Siitä, kun tiimalasin hiekka on laitettu valumaan. Siitä, kun näkee tulevaisuutensa päähän ja sitä kohti mennään joka tapauksessa. Oma elämänfilosofiani tulevaisuuteen katsomisen sijaan on, että on parasta katsoa meneillään olevaan hetkeen, koska silloin olet varmuudella elossa.