Tarvitsee mennä ajassa vain viitisen vuotta taaksepäin, jolloin elämäni asetelmat olivat aivan toisin. Olin viettänyt sinkkuelämääni jo vuosia kyllästyen ainoastaan miehiin, ja nauttien muuten oloistani yltäkylläisesti. Olin stalkannut nykyisen mieheni elämää Facebookissa ja ihaillut hänen upeaa parisuhdettaan. Olin suunnattoman onnellinen hänen puolestaan, ja jokainen hänen Facebook-päivityksensä säkenöi onnea ja rakkautta. ”Upea mies”. ajattelin (ja olen yhä edelleen sitä mieltä näiden yhdessäolovuosienkin jälkeen). Rehellisyyden nimissä tykkäsin ainoastaan kuvista, joissa esiintyi hän – unelmieni mies. Halusin sillä keinolla lähettää silloin tällöin pienen harmittoman merkin siitä, että olisin taustalla olemassa tapahtui mitä hyvänsä. Ja koska rakkauteni oli aitoa silloinkin. En kuitenkaan halunnut koskaan rikkoa mitään niin kaunista.
Haaveilin hänen päivitystensä kautta asiasta, jonka en edes ajatellut tapahtuvan koskaan oikeasti. Unelmoin samankaltaisesti, kuten ihmiset haaveilevat lottovoitosta pitäen sitä kuitenkin äärimmäisen epätodennäköisenä. Lisäksi minulla ei ollut minkäänlaista tarvetta häiritä heidän elämäänsä. Olin onnellinen, kun unelmieni mies oli onnellinen, ja se riitti minulle oikein hyvin. Tottakai olisin halunnut mennä soittamaan kitaraa hänen makuuhuoneensa ikkunan alle julistaen ikuista rakkauttani, muttei se olisi ollut oikein. Epäilin myös tuntevani miehen luonteen ja olin melko vakuuttunut siitä, että hän suojelisi perhettään, ja ajaisi hullun ahdistelijan pois tontiltaan.
Muistan yhä sen tunteen, kun suurentelin unelmieni miehen Facebook-päivityksiinsä liittämiä kuvia ihaillen. Katsoin kuinka komea hän on, ja kuinka hänen olemuksestaan uhkui ihailtava miehinen päättäväisyys ja itsevarmuus. Näen tuon saman hänessä yhä, ja jo pelkkä asian ajatteleminen saa sydämiä lentelemään päästä, koska rakastan niitä piirteitä niin paljon. Aavistelin myös haaveillessani, missä heidän onnellinen kotinsa mahtaisi sijaita, ja aina tiettyjen asuinalueiden ohi kulkiessani kohotin itsekseni ryhtiä kuin koittaen viestittää, että minäkin olisin tarpeen tullen olemassa. Kaikki ne kuvittelemani paikat ovat olleet vähintään 15km säteellä pielessä. Toi se silti lapselliseen haaveiluuni lisää antia.
Niin kauan kun hän oli onnellinen, olin minäkin. Kaksi hänen suhteensa loppupuolen Facebook-päivityksistä olivat epäilyttäviä. Ulkomaan matkalla otetussa valokuvassa ei paistanut se sama onni (kuvaa suurentaessa), jonka olin nähnyt aiemmin. Lisäksi myynti-ilmoitus eräästä moottorikulkuneuvosta ei sopinut kokonaiskuvaan. Oliko jokin pielessä? En ottanut omia foliohattuteorioitani tosissaan, vaan jatkoin miltei täydellistä sinkkuelämääni kohti syksyä. Olin onnellinen ja viihdyin yksin, mutta sisälläni kalvoi tunne, että odotan jotakin. En tiennyt mitä se on, ja mainitsin asiasta ystävillenikin. Kaikki oli hyvin, ja silti koin istuvani odotusaulassa. Kun miehistä tuli puhetta totesin, että minun tuurillani unelmieni mies olisi ollut elämäni ensimmäinen poikaystävä, jota en suostunut pussaamaan kun siihen avautui tilaisuus 90-luvulla.
Sitten tapahtui ihmeitä, ja Unelmieni mies ja elämäni rakkaus astui elämääni. Messengerin kautta, Fitness 24/7 kuntosalilla, kesken hauis-olkapää-ojentajatreenin. Olin todella pahoillaan hänen puolestaan, kun kuulin eron tulleen ja aistin unelmieni miehen kärsivän, koska ero oli tullut ikävistä syistä. Omasta puolestani olin suunnattoman onnellinen, koska pitkäaikaisin haaveeni toteutui. Tästä miehestähän olin haaveillut koko ikäni, enkä häpeä myöntää sitä tässäkään yhteydessä. Olin mielestäni saanut elämässäni ennen häntä kaiken muun haluamani, paitsi rakkauden, mutta unelmieni miehen ansiosta palapelin viimeinenkin palanen saatiin paikoilleen. Mieheni kyllä epäilee yhä, että jossain on leikekirja, jossa ex-vaimon päät on vaihdettu omikseni. Eihän nyt kukaan sellaista tekisi?
Vastaa