Äitienpäivä. Äitipuolia onnitellaan kotona neljän seinän sisällä, ja sekin tapahtuu ennen oikean äidin astumista kuvioihin lopuksi päivää. Hänellä on siihen äitinä oikeus, ja juhlapäivää pitää päästä viettämään omien lastensa kanssa. Minäkin sain kahvin sänkyyn, valmiiksi tehdyn aamupalan, sekä onnittelukortteja. Koin olevani onnekas, koska 25 vuoden äitiyden jälkeen tämä oli ensimmäinen äitienpäivän aamiaiseni. Kerroin asiasta onnenkyynelin aamupalapöydässä. Päivän edetessä oli tunnelmaa latistavaa huomata, että jokainen silmiini osunut mainos tai lehti onnittelivat ainoastaan äitejä. Me äitipuolet emme ole onnittelujen arvoisia neljän seinän ulkopuolella. Kiitos huomaamattomuudestanne. Silti vietin päivän (kuten muutkin äidit) ansaitusti itseäni juhlistaen, niin hyvin kuin tilanteessa pystyn, mieheni kanssa kahdestaan (kuten kaikkina menneinä, ja luultavasti myös tulevina äitienpäivinäni).
Huhti-toukokuun tienoo äitienpäivineen voimistaa kevätmasennusta. Ajatus, ettei elämälläni ole oikeaa tarkoitusta, eikä olemassaolollani kovinkaan suurta merkitystä vahvistuu oltuani kotona puolison lasten kanssa muutamia kuukausia. Muilla on elämään ansaittu oikeus. Heillä on yhteys toisiinsa, sukupuu jatkaa kulkuaan, ja on heidän etunsa mukaista huomioida heidän hyvinvointinsa. He kuuluvat toisillensa. Itse koen olevani enimmäkseen korvike perheen kauppakassina, kokkina ja aikuisena, joka valvoo lasten tekemisiä silloin kun muut eivät satu olemaan läsnä. Olen pakollinen ja välttämätön, koska perheenisä rakastui juuri minuun. (Olen mieheni rakkaudesta ikuisesti kiitollinen, eikä se seikka liity keskustelunaiheena olevaan perhedynamiikkaan.) Tunnepuolelta olen lapsille melko tarpeeton (edes naisena elämässä), koska heillä on jo äiti. He myös osoittavat sen. Puhumme pääsääntöisesti mieheni ex-vaimosta kotona ja hän on huomattavasti tärkeämpi asia päivittäin, kuin minä koskaan.
Leikkikaveriksi kelpaisi aina. Olen ehkä vanhanaikainen ajatellessani, että teini-ikäisten kuuluisi keksiä tekemistä omanikäistensä kanssa. Pyrin kannustamaan siihen onnistumatta kuitenkaan kovinkaan hyvin. Kohta viisikymppisenä haluaa kuitenkin tehdä viikoittain muutakin kuin pelata, tai katsoa kun jotakin pelataan, ala-asteikäisen varhaisteinin kanssa. Koen myös, ettei tehtäväni ole yrittää miellyttää perheen lapsia – eihän se ole oikeiden vanhempienkaan tehtävä. Olemassaoloni tarkoitus kiteytyy tällä hetkellä muiden tarpeiden huomiointiin. Sanavalta kuitenkin ulottuu ainoastaan omiin tekemisiini. Perheen muiden jäsenten asiat ratkotaan aivan muissa pöydissä, joihin minulla ei ole asiaa.
Äiti- ja äitipuoliyhteyksiä minulla ei ole, ja mitäpä minä niillä tekisinkään. Enhän voisi saapua äiti-lapsitapaamisiin esitellen muiden ihmisten lapsia ominani. Olisi myös noloa saapua niihin ilman lapsia. Lapsettomat ja perheettömät eivät ole kiinnostunut nykyisestä minusta, vaan keskittyvät omiin aikuisten elämiinsä. En ihmettele sitä yhtään, koska minulla ei ole heille mitään annettavaa ”perhe”-elämäni keskeltä. Kaipaan aikuista seuraa, mutta olen huomannut sen järjestämisen olevan liian vaikeaa tämänhetkiseen arkeeni. Jos aikaa on, käytän sen mielelläni pururadalla juosten. Siellä voin liikkua eteenpäin mekaanisesti ja saada ajatuksilleni tilaa. Sillä hetkellä minun ei tarvitse kokata tai katsoa yhtään mitään, eikä kuunnella joko pölövideoiden ääniä, tai jonkun muun tarpeita milloin mihinkin.
Uusioperheessä tuntee olevansa erityisen ei-merkityksellinen. Vain äidit merkitsevät, ja äitienpäivänä asiaa hierotaan naamaan juhlimalla sitä oikein kunnolla. Lapset kertovat illalla nukkumaan mennessä kuinka he rakastavat juuri häntä, maailman parasta äitiä. Äitipuoli on hoitanut heitä yhtä lailla ja säännöllisesti hyvää hyvyyttään, ja jotta kelpaisi porukkaan, koska lapset ovat osa hänen perhettään ja arkeaan. Olen viettänyt arkea mahdollisimman paljon uusioperheeni kanssa ja ainoa saavutukseni on, että elämäni tarkoitus on hälventynyt lähes näkymättömiin – mustan tunnelin päässä ei näy mitään. Roolini on vain olla olemassa enkä edes tiedä lopullista syytä siihen, miksi. (En ole voinut kuvitella lähtiessäni kotiäiteyteen, että kadotan oman elämäni suunnan näin perusteellisesti.) Lasten kanssahan on kivaa ja helppoa – se on elämän parasta aikaa. Kaikkihan sanovat näin. Miksi? Onko elämänilon kadottaminen kivaa, sekö siitä on pääteltävä? Helppoa se näyttää olevan.
Tiedän, että oman elämänlangan olisi tärkeää olla näkyvissä, ja silti kiinnitän huomiota ainoastaan muihin perheeni jäseniin. Koen, että minun on toimittava näin, jotta olisin edes joskus oikeutettu kiitokseen (tai ylipäätään lunastaisin paikkani perheessä, jossa minun sallitaan olla). Tarkennan oikeutuksesta sen verran, että koska käsittelen aihetta ”perhe”, ei ainoastaan mieheltäni saama oikeutus ja kiitokset täytä perheeseen kuulumisen kriteerejä, vaan siihen tarvitaan ydinperheen kaltaista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ymmärsitte varmaan pointin ja olette valitettavan samaa mieltä siitä, ettei sen kaltaista yhteenkuuluvuutta saa, voi tai kuulukaan olla. Äiti, isä ja lapset ovat kaikki kaikessa, eivätkä äiti- tai isäpuolet ole yhtään mitään sen rinnalla. Kiitosta ei kuulukaan saada, vaan koko uusioperheen rakentaminen on ainoastaan äiti- tai isäpuolen valinta ja tehtävä, joka hänen tulee kärsiä vaatimatta vielä erikseen kiitostakin siitä kaikesta.
Että lueskelkaa te äidit ja isät vain niitä ihania vilmaviestejä, niin me kokataan teidän lapsille sillä aikaa jotain, mitä he haluavat syödä. Me äiti- ja isäpuolet koitetaan samalla tihrustaa tulevaisuuteen, että näkyykö siellä mitään, tai ollaanko ylipäätään oikeutettuja siihen että siellä olisi meille mitään. Vai onko todella ainoa tehtävämme elämässänne hukata itsemme pala palalta teidän sukupuidenne juureen sillä aikaa, kun te katselette tunneleidenne päissä näkyvää perhekeskeisyyttä, aikuisuutta, vanhemmuutta, isovanhemmuutta…kaikkea sitä tärkeää elämänkulkua, johon meillä ei ole oikeutta.
Hyvää äitienpäivää!
Vastaa