Talvi ja sen ihanuus. Valkeat nietokset, aura-auton kolina, ihana viileys ihoa vasten. Poistetaan se aura-auto kuvioista ja lisätään tilalle hyhmettynyt, kapearenkainen fillari. Oli pakko palata lempiaiheeseeni kertoakseni vielä (ainakin) yksi tarina tuosta kovasti rakastamastani harrastuksesta. Toivon, ettei aviomieheni – suurena pyöräilyfanina – ala viritellä avioeroa tulille lueskellessaan näitä toistuvia kehuja kyseistä puuhaa kohtaan. Rakastan miestäni polkupyörien (ja talven) olemassaolosta huolimatta yli kaiken.
Kerroin aiemmin kulkeneeni iltamyöhään 40km päähän rugbytreeneihin, ja koska pakolliset kuuden kilometrin pyöräilyosuudet olivat minulle arkea, niillä sattui ja tapahtui. Väittäisin Murphyn olleen asialla tuona eräänä iltana, kun palasin taklailutreeneistä hikisenä kotiin. Olin väsynyt parin tunnin harjoitusten ja kahden kilometrin bussipysäkille raahautumisen jäljiltä, ja lisäksi ärsyttänyt – ainakin kasvonilmeistä päätellen – 60 muuta bussimatkustajaa treenivaatteillani. Kun bussi vihdoin kurvasi pikkukylän asemalle lähempänä puolta yötä, pääsin avaamaan hyhmeisen pyöräni sitäkin hyhmeisempää lukkoa, joka oli jäässä. Avainrenksu vääntyi rikki. Näppäränä tyttönä poimin avaimet pikaisesti taskuun lumihangesta, ja suuntasin kohti metsäpolkua. Hiki alkoi jäätyä ihooni ja kaipasin kipeästi lämmintä suihkua. Rugbyhalli sulkeutui heti harjoitusten loppumetreillä, joten peseytymistä ei ollut voinut suorittaa siellä.
Taittelin itkuisena ja jäisenä kahden kilometrin metsäpolun – ja kolmannen kilometrin ontuvasti auratulla asfalttitiellä – päästäkseni nopeasti kotiovelle ja höyryävään suihkuun. Ahhh… pyörä parkkiin lumihankeen, ja nopeasti sisälle lämpimään.
Kokeilin jäisillä näpeilläni eri avaimia kotioven lukkoon vuorotellen, ja riittävästi yritettyäni oli pakko todeta, ettei mikään avaimista sopinut oveen. Voi p******. Eihän tämä voi olla mahdollista, koska mielestäni poimin kaikki lumeen pudonneet avaimet visusti talteen (ilmeisesti pedanttiuteni kärsii kylmästä). Ainoa vaihtoehto paikalleen jäätymisen sijaan oli ottaa pyörä hangesta ja polkea takaisin linja-autoasemalle etsimään avainta, koska kotiin oli päästävä. Kaivelin asemalle päästyäni nietoksia, joiden kohdalla fillarini oli ollut parkissa. Siihen aikaan yöstä ei onneksi ollut yleisöä, joten en saanut – ainakaan tällä kertaa kylähullun puliakan leimaa (”siellä se taas kaiveli”). Yksittäinen avain löytyi kuin löytyikin lumihangesta ja poljin takaisin kotiovelle kokeillakseni, onko avain oikea. Olin aivan loppu. Ovi naksahti auki.
On vaikea kuvailla sitä liian sekavaa tunteiden myrskyä, joka tilanteessa vallitsi. Olin yhtä aikaa ainakin lannistunut, helpottunut, ärsyyntynyt, turhautunut ja väsynyt. Suihku ei selkeyttänyt aivojani, vaan jäin ikuisen hämmennyksen valtaan siitä, kuinka kaltoin talvi, polkupyörät ja pikkukylät kohtelevat minua. Onnesta ja epäonnesta voi aidosti itkeä samaan aikaan. Mietiskelin nukkumaan mennessä useampaan otteeseen sitä, mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tuollaisia päiviä. Maailman kiittämättömyys tekemisiäni kohtaan tuntui niin konkreettiselta. Kirosin kyseisen illan ja menin nukkumaan.
Asiasta ei voi päästä yli ja hyväksyn sen täysin. Rakkauteni talvea kohtaan ei kasvanut ja olen sitä mieltä, että talvisin pyöräilystä pitäisi tehdä base-hyppyjen kaltainen, kiellettyjen listalla oleva harrastus. ”Toisilla on onnea korttipeleissä, toisilla rakkaudessa”, sanonta kuvaa hyvin sitä perustelua miksi juuri minulla on puolisonani unelmieni mies. Talvesta en oppinut pitämään vieläkään.
Vastaa