Elämässä pitää tehdä säännöllisen epäsäännöllisesti isoja liikkeitä. Nyt oli sen aika, ja siksi tein ison päätöksen: Jäin työelämästä kotirouvaksi ainakin tällä erää. Vihdoin minullakin on mahdollisuus tutustua aidosti henkilöihin, joiden kanssa asun, ja jota kutsun perheeksi. Lasten biologisilla vanhemmilla on oikeus tutustua lapsiinsa ja olla pois työelämästä heidän ensimmäisten elinvuosiensa aikana, joten miksipä ei minulla olisi. Olenhan minäkin perheenäiti! Teimme ratkaisun yhdessä mieheni kanssa, koska nyt siihen tuntui olevan oikea aika. Olen innoissani! Myös mieheni kertoi olevansa odottavan innostunut! Toivon lastenkin olevan iloisia muutoksesta, joka tarjoaa meille yhteistä tutustumisaikaa. Emme kertoneet asiasta lapsille etukäteen mitään. Järjestimme yllätysjuhlat, joista he saivat tietää vasta H-hetkellä, kun kaikki oli juuri tapahtunut, ja aloimme koristella asuntoa illan juhlia varten.
Skeptisenä ihmisenä uskon, että joidenkin ihmistyyppien mielestä uudessa järjestelyssämme on jotakin paheksuttavaa. Olemme jokainen vastuussa omasta elämästämme ja valinnoistamme, eikä tapamme elää kuulu mielestäni kellekään perheen ulkopuoliselle, kunhan pysytään lain ja moraalin puitteissa. Eiköhän tähänkin tilanteeseen löydy arvostelijoita – todellisia tietäjiä – elämänkulun asiantuntijoita. Heidän mielestään olen aivan perseestä ja laiska, kun en viitsi käydä töissä. Yritän uida ydinperheen liiveihin ja esittää perheenäitiä. Väitän sellaisen ajattelun olevan silkkaa kateutta itse tilanteesta. Näkökulmassa häivähtää mielestäni myös pelko, mutten ole aivan varma mistä. Joku saattaa pelätä, että onnistun tutustumaan perheeseeni ja luon heihin siteitä. Toinen saattaa pelätä, että nautin elämästäni (Nautin! Ja juuri siksi, että uskallan tehdä mitä haluan. Läheiseni tietävät sen kyllä entuudestaan). Pelko, että epäonnistun? Olenkin paska äiti ja putoan keski-iän kynnyksellä pois kultaakin arvokkaammasta työelämästä?
Älkää huolehtiiko puolestani – otan kyllä itse vastuun valinnoistani. Elämää täytyy ymmärtää laajemmin (ja olla riittävän empaattinen) tajutakseen, että teen tämän perheeni takia. Minulla on siihen sama oikeus, kuin oikeillakin äideillä, eikä minun oikeastaan edes tarvitsisi perustella tekemisiäni kellekään. Teen sen vapaaehtoisesti tämän julkaisun kautta. Jos on kotirouvana omien lastensa kanssa, sitä uskalletaan harvemmin kritisoida tai arvostella, koska se kuuluu asiaan ja sitoo lapsia ja vanhempia yhteen. Siihen ei myöskään odoteta kattavia perusteluja. ”Äiti on kotona lastensa kanssa läsnä”. Ydinperhemaailmassa tilanteessani ei vallitsisi mitään ”uutta järjestelyä”, vaan olisi täysin sallittua – ja jopa kunnioitettavaa jäädä kotiin lasten kanssa. Jos siinä tilanteessa on jonkun mielestä eroa uusioperheäidin valintaan jäädä kotiin, vaadin kyllä hyvin perustellun vastauksen, miksi?
Oli siitä kuka mitä mieltä tahansa, minä olen innoissani muutoksesta! On mahtavaa päästä reilun neljän vuoden ”perhe”-elämän jäljiltä viettämään oikeaa perhe-elämää, jossa olemme huomattavasti enemmän yhdessä aiempaan verrattuna. Pääsen tutustumaan lapsiin, jotka perheeseeni kuuluvat. Minulla on mahdollisuus viettää päivittäin aikaa aviomieheni kanssa ja jakaa arki iloineen ja suruineen, kuten minun makuisessa parisuhteessa kuuluukin. Kotona olemisestani on myös apua talousaskareisiin, eikä niitä tarvitse enää jakaa kahteen eri asuntoon 125km päässä toisistaan. Aloitin kotiäitiyteni – leikkisästi sanottuna ”supernänniyteni” mahdollisimman ahkerasti tehden ruokaa ja viettäen aikaa kaikkien perheenjäsenteni kanssa. Olen nauttinut joka hetkestä ja vasta ensimmäinen viikko on takana.
Jäätyäni kotiin, minulle valkeni hetkessä myös muiden rästissä olevien arkisten tehtävien määrä. Olen muun muassa viivytellyt sukunimen vaihtamista nykyiseksi esimerkiksi asiakkuuksiini liittyen – ottaen huomioon, että menimme naimisiin jo parisen vuotta sitten. Myös muita ei-pakollisia arkisia tekemisiä kuten kokkaamista, rennosti ottamista, puolison toistuvaa halailua ja pussailua, sekä muunlaista leppoisaa ”rymsteeraamista” on ollut mahdollista jatkaa niiden oltua kaksi vuotta jäissä kiireisen työtahtini, päivittäisen väsymyksen, sekä yksinolon takia. Aika ei ole siis todellakaan tullut pitkäksi vaan arkeen on mahtunut enemmän itselle merkityksellisiä asioita. Olen suorastaan nauttinut! Aivan kaikesta! Päivässä ei ole ehtinyt sellaista vielä ollakaan, mistä en olisi nauttinut täysillä. Matka kotiäitiydessäni on vasta alussa ja lapset ehtivät kasvaa siitä ”ulos” ennen maaliin pääsyä, mutta olen vilpittömän onnellinen saadessani tämän ohikiitävän hetken osaksi elämänkaartani.
Vastaa