Mieleeni palasi reilun vuoden takainen keväinen kävelyretki metsäisellä harjulla. Olin jo etukäteen päättänyt, että nyt lähdetään rauhoittamaan mieltä ja poistamaan stressiä oikein urakalla. Jo astellessani ensimmäisiä askelia polulla näin ampiaisen, ja muistin epipenini, joka ei ole mukana. Aloittelijalle sattuu virheitä, mutta tällainen saattaa maksaa hengen, koska olen mitä todennäköisimmin pahasti allerginen. En ole kokeillut asiaa kuin käärmeen kanssa 17-vuotiaana, eikä ole sen suurempaa hinkua saada allergisuusastettani selvillekään. Kyyn kanssa kävi sinänsä oudosti, etten tajunnut mennä lääkäriin ennenkuin myrkky oli levinnyt kaulaani asti viidentenä päivänä puraisusta. Muistan kysyneeni lääkäriltä, kuolenko minä. Hän vastasi hyvin tylysti ja ytimekkäästi, ettei hän voi tietää kuolenko, koska en ole tyhmyyttäni tullut lääkäriin. Mutta se siitä käärmeestä – menkää lääkäriin kun kyy puree.
Olin siis metsässä hankkimassa elämyksiä ja toivomassa, ettei ampiaisen pistin ole hetken päästä ahterissani. Valitsin kellonajan siinä mielessä huonosti, että neljän aikaan iltapäivällä ihmiset ulkoiluttavat koiria, ja minä satun pelkäämään noita terävähampaisia haukkumakkaroita. Koiria oli eri mallisia ja kokoisia, mutta heistä jokainen halusi joko ilmoittaa minulle olemassaolostaan haukunnalla, tai tehdä lähempää tuttavuutta. Piiloutuminen pensaaseenkaan ei auta olioihin, joilla on hyvä hajuaisti. Samalla kun astelin, koitin tihrustaa eteenpäin nähdäkseni koirat, joita tulee väistää sekä maahan nähdäkseni kyyt, jotka heräilevät keväthyhmeestään. Mitä pienempi polku, sen suuremmat hikipisarat otsalla.
Ryhdistin itseäni joka askeleella ja päätin nauttia metsästä, koska sinne oli menty rentoutumaan ja hakemaan luonnon hyviä vaikutuksia. Koirien välissä oli toisinaan pidempi tauko, jolloin ehdin näpsäistä hätäisesti otettuja kuvia pensaista ja kukkasista. Niiden nimistä minulla ei ollut hajuakaan, mutta olin jostain syystä kiinnostunut selvittämään mitä ne ovat, tai ainakin sellainen käsittääkseni kuuluu metsässä tarpomiseen. Yritin kysellä kuvien avulla unelmieni mieheltä apua kasvien tunnistamiseen, mutta olemme ilmeisesti olleet molemmat yhtä paljon hereillä biologian tunneilla. Googlestakaan ei saanut riittävän vakuuttavia vastauksia, jotta olisin voinut lesoilla upeiden kuvieni kanssa. Päätin olla laittamatta niitä tähän artikkeliin – on jo riittävän noloa myöntää tunnistavansa parhaiten leskenlehden ja voikukan. Sienestämään kysyminen olisi jo hengenvaarallinen riski joten älä tee sitä.
Olin kävellyt vakuuttavasti muutaman sata metriä, mutta kyy-ajatus ei lähtenyt päästäni millään. Pääni pyöri kuin häkkyrä kirjaimellisesti tutkaillessani, mistä suunnasta tulisi ampiainen, mistä koira, ja mistä käärme. Koitin saada ajatukseni ”zen”-tilaan ja hoin itsekseni, ettei ole mitään hätää. Katsot nyt vain rentoutuneena niitä kasveja ja puita, ja kuuntelet kun metsä puhuu sinulle mukavia. Muistin paniikkini kynnyksellä taannoisen retken erääseen ahvensaareen, joka tunnetaan paljosta määrästä kyykäärmeitä. Tuolloinkin olin tutkaillut neuroottisena maahan, ja mielessäni oli pyörinyt taukoamatta ajatus, että kohta näkyy kyy. Sen nähtyäni koko ahvensaari oli muuttunut yhtenäiseksi kyymatoksi, ja minut oli pitänyt taluttaa hysteerisenä veneeseen. Ajatuksen palattua ahvensaaresta luontoretkelleni olin yhä vähemmän rento.
Viimeinen niitti retkeni kestoon oli rivitalon takana oleva metsäalue, jolle astuessani muistin, että sukulaispoikaani on purrut kyy kyseisellä maapläntillä kolmevuotiaana. Oli pakko todeta itselleni, ettei tällainen kaupunkilaishanuri yksinkertaisesti pysty olemaan metsässä. Tai pystyy, mutta tuo varttitunnin piina panikoituneena paikassa, josta muut tulevat hymyt korvissaan ulos, ei rentouttanut minua pätkääkään. Kysynkin siis, miten metsässä kävely poistaa stressiä?
Vastaa