Turo`s Hevi Gee kuvaili Shellin baariin -biisissään osuvasti pelihimoisen ajatusmaailmaa. Siitä on kulunut vuosia ja tuntuu yhä, kuin asian vakavaa laitaa ei ymmärrettäisi edelleenkään. On elämänlaadulle erittäin tuhoisaa antautua pelihimon valtaan, jos sen seurauksena menettää oman elämänsä hallinnan. Kun peliongelma pyörittää ihmistä, otetaan lainaa pelatakseen, ostetaan heräteostoksina kaikki mahdollinen ennen kuin loput rahat on ”luvallista” syytää rahapeleihin, ja valehdellaan vähätelläkseen sekä itselleen että muille itse ongelmaa. Tuijotin pelisalin rahanvaihtokonetta usein syyllistävästi ikään kuin se olisi varastanut rahani, vaikka todellisuudessa tein sen kaiken vapaaehtoisesti itse.
Olen ollut sillä tapaa epäkiitollisessa asemassa, että jo kotonani opetettiin pelaamaan uhkapelejä – varmaan ilman sen suurempaa ajatusta seurauksista. Nuoruudessani ei asetettu sen suurempia ikärajoja ”mummorullien” pyörittämisille, mutta nykyään pelaamista on onneksi yritetty rajoittaa mahdollistamalla se ainoastaan aikuisille. Itselläni ongelma alkoi kehittyä jo alaikäisenä, eikä tuolloin vielä tajunnut muutenkaan kuusta eikä maasta tuon taivaallista. Muistan rahapelien pelaamisen alkaneen viattomana ajanvietteenä, kunnes persaukisessa nuoruudessani koin valon ja tajusin löytäneeni suoranaisen rahasammon, jos onni olisi matkassa. No, ei se ollut (ja Raha-automaattiyhdistys varmisti ettei voitolle voi jäädä, jotta jokaisen pelaajan viimeisetkin killingit menisivät ennemminkin naapurin Pertin pyörätuoliin tai pikku-Kaisan jalkapalloharrastukseen).
90-luvulla maksimaalinen 400 markan pääpotti houkutti niin paljon, että Postipankin pankkikortin sai höylättyä pari tonnia miinukselle tuossa tuokiossa (nuoremmat voivat jälleen googlettaa). Pankista saadun soiton jälkeen alkoi pesulatyö maistua, jotta saisi ensimmäiset ”pelivelat” kuitattua. Eikä homma jäänyt siihen – päinvastoin – siitä se vasta alkoi. Vielä vuonna 2005 heräsin joka aamu ajatukseen, paljonko olin pelannut edellisenä päivänä. Lopulta (silloisen äärimmäisen kiltin ex-mieheni ansiosta) seinä tuli vastaan. Hän suuttui sen ainoan kerran maksamattoman laskun jäätyä ilmoitustaululle odottamaan: Pokeri oli vallannut jälleen himoni ja tyhjentänyt viimeiset rahat tililtämme. Vaikka minähän sen tilin tyhjensin vapaaehtoisesti.
Toipumisessa – sekä henkisesti että rahallisesti – meni tuskallisen pitkä aika, ja pääsin viimeisistä peliveloistani eroon juuri ennen isäni kuolemaa kesällä 2017. Vasta vuonna 2018 uskalsin kokeilla, onko pelaamisongelmani selätetty. Lensin Vegasiin ja onnekseni totesin aikuistuttuani kykeneväni rajoittamaan pelaamistani itse. Tiedostan asian olevan ongelmani läpi elämän, mutta olen kiitollinen siitä, että esimerkiksi Veikkaus on antanut mahdollisuuden asettaa erilaisia rajoituksia pelaamisen hallinnan suhteen. Lisäksi olen kuullut ongelmapelaajien mahdollisuudesta osallistua GA-ryhmiin eli anonyymeihin pelaajiin – tosin toivoisin niitä mainostettavan huomattavasti enemmän. Olen kiitollinen myös siitä, ettei nykyisiä pikavippimahdollisuuksia ollut aikanaan olemassa, koska olisin syössyt itseni niillä suoranaiseen tuhoon.
Nuoret – älkää pelatko. Tuhoatte siten oman taloudellisen tilanteenne, koska ette osaa ymmärtää tai hallita rahankäyttöänne. Lisäksi joudutte ajan myötä valehtelemaan läheisillenne, jolloin ihmissuhteenne kärsivät rajusti. Ja mikä ehkä tärkeintä, normaalin elämän palauttamisessa menee vähintäänkin yhtä kauan aikaa ja lukematon määrä työtunteja, ennen kuin ohjaatte jälleen omaa elämäänne. Ja ennen kuin kykenette katsomaan taustapeilistä sitä sumeaa menneisyyttä, joka johtui ainoastaan pienestä ajanvietteestä ja ”rahasammosta”, joka maksoi koko aikaisemman elämänne.
Vastaa