Törmäsin jälleen tänään somen keskusteluosiossa omituiseen olettamaan siitä, että jos jokin asia on liian hyvää ollakseen totta, siihen liittyy jotakin epäilyttävää. Asiahan ei poikkeuksetta ole näin, ja todistan sitä itse parhaillaan viettämällä yhteiseloa ”liian hyvää ollakseen totta”-miehen kanssa. Vain maailman paras naispuolinen ystäväni tuntuu tietävän sen ihmeellisen asian, että onnistun saamaan elämässäni likimain kaiken, mitä haluan. Kyseisen ystäväni lisäksi miehenikin toki tietää sen – hänhän on yksi pitkäaikaisimmista haaveistani ja toistan sitä seikkaa kuin ihme ja kumma -iässä oleva lapsi vuodesta toiseen (näköjään täälläkin).
Mutta unelmista kaikkien rakastamaan ja kateutta yhteiskunnassa aiheuttavaan aiheeseen raha. En ole varsinaisesti rahanahne, enkä elä kylpeäkseni seteleissä. Etsin elämyksiä muista asioista, ja yleensä pyrinkin nauttimaan juuri mahdollisimman mitättömän oloisista asioista, kuten kauniista puusta, tai kivasta äänestä kävellessäni ulkona. Väitän kuitenkin, ettei kukaan kieltäydy rahasta. En ole vaatimaton, mutta elämäni kiemuroissa olen oppinut sopeutumaan erilaisiin ääripään tilanteisiin, vaikkei se aina ole helppoa ollutkaan. ”Lopussa kiitos seisoo” saattaa kuvata tähänastista elämääni onnistumisen mittarilla.
On totta, että kävelen mieluummin Miu Miut kuin Hennesit päässä, ja että maksan mielelläni hyvästä äänentoistosta tai viihdyttävästä konsolipelistä. Mutta sillä, ostanko Coopin tai K-ryhmän tomaattimurskaa Muttin sijaan, tai ovatko tennarini Nike Jordan galaksit räjähtää Air Forcet vaiko hyvännäköiset Prisman alelaarin kengät, ei ole väliä. Ei myöskään sillä, lähdenkö juhliin sata kertaa käytetyn, yhä mielestäni hyvännäköisen ja -kuntoisen mekon kanssa. En tarvitse uutta tai luksusbrändättyä vaatetta, jotta voisin edustaa itseäni. Toiset ilahduttavat tietoisesti itseään uusilla vaatteilla, kuten minä uuden makuisilla hampurilaisilla, ja ne valinnat ovat täysin henkilökohtaisia liittymättä itsensä edustamiseen millään tavalla. Tosin, Cuccin mekossa saattaa saada paremman vastaanoton kuin Triplecheesebacon suussa.
Kun joskus haaveideni mukaisesti tulen voittamaan lotossa tai Eurojaskassa, epäilen kertovani siitä kaikille kovaan ääneen. Siinä ei olisi mitään hävittävää, ja olisi ainoastaan luonteenlujuudesta kiinni, kuinka kateellisille tai rahaa anoville vastaisi. Itse tunnen muutaman sellaisen, joille antaisin (tarkat laskelmat tehtyäni) reilusti rahaa voittamastani potista, mutta sitä en kerro, keitä he ovat. Ja kyllä, ilmoittaisin verottajalle. Odotetaan nyt ensin se potti.
Kaiken elämässä ympärillä olevan ei tarvitse olla omaa. On luvallista kertoa nauttivansa elämässään olevasta materiasta, ja käyttää rahaa mihin tahtoo ja voi. Siihen ei tarvita muiden mielipiteitä, vaikka moni niitä tykkääkin jaella siinä käsityksessä, että sillä olisi pienintäkään merkitystä. Ja jos perheen toinen osapuoli tienaa enemmän kuin toinen, se ei tee vähemmän tienaavasta huoraa tai siipeilijää. Terveessä parisuhteessa sellaisia ajatuksia ei jouduta puimaan.
On energian hukkaa kadehtia toisten elämää, paitsi jos kateus on ihailevaa. Esimerkiksi sellaista, kuin minulla niihin aikoihin, kun sain vain seurata Facebookissa unelmieni miehen silloista elämää artikkelissa Elämäni stalkkaus. Tulin joka kerta onnelliseksi hänen puolestaan, enkä kokenut menettäväni mitään – päinvastoin koin saavani osan onnesta. Kuten sanonnassa ”raha tulee rahan luo” tuntuvat ”haaveiden toteutumiset tulevan toteutuneiden haaveiden luo”. Jo vuosia sitten kerroin ystäville unelmieni auton olevan eräs kaunis citymaasturi. Ja kuten jo kerroin, että haaveeni tuntuvat aina toteutuvan, pihassamme seisoo kyseinen auto täyssähköisenä. Se on vielä hienompi kuin alun perin haaveilemani olisi ollut. Onneksi maltoin odottaa!
Vastaa