Joskus arjen pelastava asia saattaa olla hyvinkin pieni, kun sen ensin oivaltaa. Korvatulpat – kaikkeen; nukkuessa, junassa, kuntosalin suihkutiloissa, perheen kesken olohuoneessa.
Kun huomasin ärsyyntyväni eläkeläisten aamutreffeistä, joista kantautui aivan jäätävä meteli työpisteelleni asti, oli asialle tehtävä jotain. Elämänlaatuni kärsi aidosti ja stressaannuin luonnottoman paljon. Aloin pohtia, mistä on kyse. Tajusin ärsyyntyväni kaikesta melusta, tai pikemminkin kaikki tuntui olevan melua. Muistin aiemmassa asunnossani päivittäin kuulemani hissin suhinan ja patterin naksumisen, jotka meinasivat viedä järjen. Jos omaa ääniyliherkkyyttäni pitäisi kuvailla jotenkin järkevästi – tai ainakin selitellen – jokainen naksaus ja älähdys lamauttaa keskittymiskykyni nolliin. En yksinkertaisesti kykene suoriutumaan mistään melun keskellä. Tarkoitan, että jopa vessan oven sulkeminen muodostuu mahdottomaksi.
"PEURA AJOVALOISSA"
”Peura ajovaloissa” kuvaa loistavasti sitä tunnetta, joka minut valtaa taksin nastarenkaiden rapistessa makuuhuoneen ikkunan alla. En edes muista kunnolla kuka tai missä olen – keskeneräisestä tehtävästäni puhumattakaan. Tuijotan seinää, ja silmäni pysähtyvät tuijottamaan lasittuneena tyhjää, koska ääni tuntuu valtaavan koko aivotoimintani. En kykene edes miettimään varsinaisesti sitä mistä ääni tulee, vaan päässäni lyö tyhjää, ja samaan aikaan kaikki tuntuu ahdistavalta. Poistuessani kuntosalin suihkusta kuivaan itseäni, mutta siihen kuluu tuhottomasti aikaa vain siksi, koska joku muu on astunut pukuhuoneeseen paiskomaan ovia ja heittelemään tavaroita metallikaappiin. Uskomatonta mutta totta.
Kun elää riittävän pitkään (ja löytää unelmiensa miehen), kaikkeen löytyy ratkaisu. En lähde mainostamaan tässä yhteydessä erityisesti mitään merkkiä, mutta minun kohdallani Loop -merkkiset korvatulpat ratkaisivat kaiken tämän. Minulle aukesi suorastaan taivas arkeen, kun työnsin korvatulpat päähäni. Kuulen olennaisen, eli herätyskellon äänen ja mieheni ihanat sanat ”minä rakastan sinua”, mutten mitään niitä peuraksi muuttavia ryminöitä tai älähdyksiä, joiden kanssa en voi elää. Säilytän useita pareja eri vahvuisia korvatulppia käsilaukussa, yöpöydällä, ja salikassissa, ja voin aina halutessani painua niiden avulla hiljaiseen ja seesteiseen maailmaani. Toisinaan olen jopa toivonut olevani kuuro, mutta se ominaisuus hankaloittaisi musiikin tekemistäni jonkin verran. Siksi tyydynkin korvatulppiin, ja väitän eläväni niiden avulla paljon stressittömämpää ja selkeämpää elämää.
Toisinaan mietin niistä pukuhuoneen tavaranpaiskojista, onko se ilmaisen ämpärin jonon tai liikenteen lisäksi niitä ainoita paikkoja, kun naisella on mahdollisuus osoittaa alfanaarautensa, koska kotona eletään vain lapsille ja miehelle. Ehkä ärsyyntymiseni johtuu vain metelistä – joka on sietämätön.
Vastaa