Onko se ylipäätään turvallista? Epäilen ”lintukodon” puuttuvan nykyään jokaisesta maailman kolkasta, ja matkailu avartaa turvallisuustasoista huolimatta. Omia aistejaan on yhä lupa käyttää, vaikka tekoäly sanoisi toisin. Järkeä voi käyttää kotisohvallaan katsellessaan ”Salkkareita” tai kymppiuutisia, mutta aivan yhtä lailla Nairobin yökerhossa aamuyön tunteina. Ei tarvitse erityistä taitoa siirtyä kauemmaksi lähes hampaattoman resuisen naisen luota, tai pyörittää päätään tarkkaillen etsiessään samalla Überiä yökerhon edestä. ”Pieni ihminen” on maailmalla oikeastaan jopa hyödyllinen ominaisuus, koska olet vain yksi joukosta, ja pääset livahtamaan kulman taakse yhtä sujuvasti kuin pahoissa aikeissa oleva paikallinenkin.
Sekavan aloituksen jälkeen pääsenkin sopivasti asiaan, ja puhun yksin matkustamisen puolesta. Jos luulet tietäväsi mukavuudenhalustasi jotain, et ole siihen kunnolla tutustunutkaan, ellet ole lähtenyt reissuun aivan yksin. Se on maailman täydellisin hetki löytää ihmisiä, syödä missä haluaa, ja kulkea miten tykkää. Kukaan ei ole seurassasi nälkäinen tai halua kiertää museoita, vaan on mahdollisuus kulkea kirjaimellisesti sinne mihin nokka näyttää. Sen lisäksi kukaan ei tunne sinua, joten voit huoleti halutessasi kääräistä jalkaan tennissukat ja sandaalit, tai kysyä huonolla tikkuenglannilla lähintä kapakkaa (alkoholisti, muistattehan). Tulee mieleen elokuva ”Hämärästä aamunkoittoon”, jonka autiomaasta löytyvä yökerho on jäänyt suorastaan toteemieläimekseni päähän. Kenellä on konekivääri haarojen välissä? Onneksi se on vain fiktiota. Maailmalla näkee silti vastaavanlaisia ahaa-elämyksiä, jotka tapahtuvat aidosti ja silmiesi alla.
Oli vuosi 2013, ja olin päässyt viimeisimmästä sekopääpoikaystävästäni vihdoin eroon. Laskujen jälkeen minulle jäi viitisen sataa euroa ylimääräistä, ja päätin selailla äkkilähtöjä. Kap Verde – 410 euroa majoituksella, jonka tarkkuudesta ei ollut vielä tietoa. Päätin hypätä ensimmäistä kertaa elämässäni yksin matkustamisen saloihin, joten varasin matkan. Otin mukaani vaihtopaidan, ja matkakassaan sain kursittua 120 euroa käyttörahaa. Saapuessani Santa Mariaan hotelli oli mainio kaksio räjähtävällä kaasuliedellä, joten päätin syödä ulkona. Loppuviikosta opin uutta: Öisin on kylmä, joten lyhythihainen paita ei ole riittävä. Lisäksi 120 euron matkakassa kuluu tarkallakin käytöllä loppuun, (jos ei uskalla käyttää kaasuhellaa). Mikään näistä ei kuitenkaan lannistanut yksin matkustamisen iloa, vaan näin uudenlaista ympäristöä, Rio-karnevaalien tyyppisen paikallisen karnevaalin, ja paikallisten asuinalueen rajan, jonka yli epäsuorasti kiellettiin menemästä. Palatessani olin monta elämystä rikkaampi.
Ensimmäinen yksin matkustamisen kokemus antoi minulle itsevarmuutta, koska tajusin sen olevan erityisen helppoa. Sen jälkeen olen käynyt monessa eksoottisessa paikassa itsekseen, ja tehnyt niissä mitä olen halunnut. En väitä kaiken sujuvan aina jouhevasti, mutta matkustelussa siitä seikasta täytyy orientoitua tekemään ”uusi normaali”. Macaoon lentäessä, Pekingin kentällä minun epäiltiin muuttavani Macaoon asumaan, ja sain kolmeen eri otteeseen luvata palaavani Suomeen benji-hypyn jälkeen. Las Vegasiin saapuessani, ja hotellin respaan kasinoalueella jonottaessani minulle tarjottiin LSD:tä, johon vastasin odottelevani seuralaistani Pirkko-Petteriä, emmekä ajatellut vielä alkulomasta ”bilettää”. Olisin varmaan kuollut siihen huumeeseen. Pattayalla varaamaani hotellia ei aamukahdelta yöllä ollutkaan olemassa. Kaikesta silti selvitään, kun tunnustelee +32 lämpötilaa ja vertaa sitä Suomen +2 räntäsateeseen – itkeminen tornihotellin rappusilla ei aidosti haittaa.
Rakas edesmennyt äitini väitti, että minulla on asenneongelma. Olen eri mieltä, ja väitän hyvän asennoitumiseni juuri pelastavan minut muuten katastrofaalisen oloisilta tilanteilta. Kaikki on suhteellista ja se, jos rakennekynsi menee poikki on vakavampaa kuin se, jos hampaaton paikallinen siirtää käsimatkatavarasi viereisen pöydän juureen. Kynteen tarvitaan kynsiartisti, mutta matkatavaroiden takaisin siirtämiseen kysyvän katseen kera tarvitaan vain asenne. Matkustamiseen tarvitaan vain inhimillistä rohkeutta, jonka minä olen alun perin saanut – syystä taikka toisesta – toteemieläimestäni ”Hämärästä aamunkoittoon”. Se on yhä mielestäni maailman surkein elokuva ja uskoisin, etten tule koskaan löytämään sellaista paikkaa -tai siihen asti kaikki on ainakin hyvin.
Vastaa